Je suis celui qui suis

Eli pieni viivähdys Jumalan olemassaolon ja automaattiaseiden äärellä.


On olemassa puhetta ja puheen viittauskohteita. On olemassa inhimillistä toimintaa, vaikkapa tiedettä, joka möyrästää viittauskohteiden keskellä alati luoden uusia näköaloja, todellisuuksia suorastaan, ja joka näiden valtavien voimiensa ansiosta tulee monasti samaistetuksi tuohon nimeämättömään, joka kuitenkin on sen syntyperä ja sen kuolema.

On olemassa elektroni, joka on tarina, joka on kerrottu, jotta jokin kokemuksellinen data saataisiin punotuksi osaseksi johonkin mielekkääseen merkityskokonaisuuteen. Tämä on ehkäpä monelle vanha juttu: jokainen arkipäivän tilanteesikin on sinänsä sisällyksetöntä impulssien virtaa, joka jollain vääjäämättömyydellä jäsentyy myyttisiksi tarinoiksi tuoleista, pöydistä ja kahvinkeittimistä, jotka tarjoilevat jotain yllätyksetöntä päivästä toiseen, joka ei sinällään sisällä mitään lupausta siitä, että asioilla olisi jotain mielekästä totuutta tai yhteyksiä taustallaan.

Sen sijaan on hurjasti luottamusta, johon nojaa ensi sijassa sellainen asia kuin tiede, joka uupumatta etsii mielekkäitä hallittavissa olevia kokonaisuuksia sinänsä merkityksettömän datan seasta. Sitten on tieteelle sukulainen teknologia, joka yrittää olla hallitsemista sinänsä, luottamuksen sijasta pelkkää manipulaatiota. Mutta jättäkäämme teknologia hetkeksi rauhaan. Nyt puhutaan tieteestä ja uskonnoista sikäli kuin molemmat yrittävät kertoa lähtökohtaisesti mieleltään vajaasta maailmasta mielekkäitä tarinoita.

Näin tehdessään ne mullistuvat alituiseen, koska kaikesta datasta on aina mahdollista kertoa lukematon määrä tarinoita. Tieteellä sinänsä on tästä jonkinlainen itseymmärrys: tulee jokin poikkeama, joka synnyttää tarpeen uudelle tarinalle, ja aivan hyvin voi käydä niin, että tuo uusi parempi tarina on aivan erilainen kuin se edellinen. Esimerkkinä voi käyttää klassista suhdetta Newtonilaisen ja Einsteinilaisen fysiikan välillä. Molemmat toimivat tietyissä olosuhteissa jokseenkin samalla tavalla, mutta piirtävät maailmasta perustavanlaatuisella tavalla erilaista kuvaa.

Samoin Raamattua, muita pyhiä kirjoja, tai laajemmassa mielessä "Jumalan sanaa", koko luomakuntaa voi kuulla ja lukea loputtomin eri tavoin. Kirkkohistoriamme on tästä esimerkkejä täynnä.

Nämä huomiot saattavat johtaa luulemaan, että muusta ei olekaan kyse, on kyse vain kilpailevista tarinoista, jotka sinänsä ovat samalla viivalla keskenään. Mutta tämä harhaluulo hukkaa sen totuuden, että tarinat syntyvät jossain paikassa ja ajassa, ja suhteessa joihinkin olosuhteisiin. Einsteinin on selitettävä uusien ilmiöiden lisäksi se, miksi Newtonin ajatukset toimivat. Jos kertoisin arjestani uuden tarinan, sen täytyisi toimiessaan sisältää myös kahvinkeittimeni toiminnan jossakin kenties radikaalistikin uudessa muodossa, tai vähintään sen täytyisi pystyä vakuuttamaan minut jollain muulla keinolla.

Lyhyesti sanottuna: tarinat luovat ja avaavat mahdollisuuksia ja merkitysulottuvuuksia, käskyjä, kieltoja ja huudahduksia huikaisevassa määrin, mutta ne eivät itse selitä omaa syntyään, eivätkä omaa muuttumistaan toisikseen.

On olemassa trauma. Trauma sinällään ei lähde pois, vaikka sen oireista kerrottaisiin minkälainen tarina vain. Traumasta saa otteen vasta kertomalla oikean tarinan, tarinan traumasta, joka avaa sen, käy sen juurille asti. Joku, joka kieltää trauman olemassaolon, voi olla kykenevä kertomaan itselleen toimivia tarinoita omasta elämästään, mutta traumaa hän ei kykene parantamaan.

On olemassa luokkaristiriita. Joku, joka kertoo tarinaa vaikkapa tasa-arvoisesta vapaasta kilpailusta, voi hyvinkin selittää monia ilmiöitä yhteiskunnassa, mutta luokkaristiriitaa hän ei kykene poistamaan hyväksymättä sitä ensin, kertomatta siitä jonkinlaista tarinaa. Talousjärjestelmämme on historiallinen ja kontingentti, sen muutoksia ja kriisejä ei kykene selittämään sellainen, joka pitää sitä välttämättömänä ja ikuisena.

Lisäksi on olemassa Jumala ja Jumalalla tosia profeettoja. Jos ajattelen, että Jumala on samalla tavalla tosi asia kuin trauma tai luokkaristiriita, minun ei tarvitse hätäillä ja hötkyillä sen kanssa, miten paljon niitä yritetään kieltää tai miten paljon niistä tehdään pilkkaa. Nämä asiat eivät muuta Jumalaa tai profeettoja mihinkään. Tästä asiasta, hyvät kristityt sisarukset, on Raamattu pullollaan esimerkkejä, joissa kansa kieltää ja venkoilee, mutta Jumala toimii heistä riippumatta. Ihmisiä ja heidän ajattelunvapauttaan sopii toki suojella kaiken maailman kiusanhenkiä vastaan, ja tasa-arvoisesti keskustellen voi esitellä erilaisia näkökulmia. Mutta Jumalaa minun ei tarvitse suojella, oikeaa uskoa minun ei tarvitse suojella. Sikäli kuin ajattelen, että ne ovat oikeanlaisia, ne tekevät itsensä tykö jonkinlaisella vääjäämättömyydellä, kahvinkeittimen ja tuolin, trauman ja luokkaristiriidan lailla.

Jos sen sijaan lähden ammuskelemaan journalisteja sen takia, että he ovat pyrkineet erilaisin retorisin tai kuvallisin välinein tökkimään reikiä tarinaani Jumalasta, tulen paljastaneeksi, etten oikeastaan pidäkään Jumalaani totena. Pidänkin Jumalaani tarinana, jolle toiset tarinat, kuvainraasto ja pilkka ovatkin aito uhka. Sillä tarinoita toki syntyy ja kuolee, tarinat ovat kuolevaisia. Tieteessä ei enää puhuta kauheasti eetteristä tai flogistonista, eikä kirkossa keräillä almuja ainakaan vanhaan malliin. Jotkin tarinat eivät kestä ajan myrskyjä.

En tarkoita sitä, että näiden tarinoiden rinnalla olisi joitakin määriteltävissä olevia tarinoita, jotka pysyisivät ikuisesti. Kaikki tarinat tai ainakin niiden tulkinnat näyttävät muuttuvan. Se ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö ne olisi jossain määrin sisältäneet jotain totta, olleet jossakin mielekkäässä suhteessa nimeämättömään, samoin kuin Newtonin tarina elää Einsteinin tarinan sisällä, sen kenties tunnistamattomaksi muuttamana. Mutta jos tahdon suojella tarinaani väkivalloin, paljastan suojelevani tarinassani jotain sellaista, joka on aidosti vaarassa muuttua toisten tarinoiden vaikutuksesta, joka ei osaa puolustaa itse itseään muita tarinoita vastaan. Paljastan puolustavani Joulupukkia naapurin Eskoksi kutsuttua selitysmallia vastaan.

Mikä sinänsä kiinnostavaa, Joulupukissakin vaikuttaa olevan jotain sellaista totta, joka kestää uuden selitysmallin. Naapurin Esko ei tee Joulupukista turhaa tarinaa.

Jaakko


PS. Olen kiitollisuudenvelassa Tuomas Nevanlinnalle erityisesti "tarinatodellisuuden" kritiikistä ja siitä huomiosta miten erityisellä tavalla trauma ja luokkaristiriita ovat olemassa. Tällä en tahdo sanoa, että arvelisin hänen allekirjoittavan ajatuksiani.