Ahvenet

Elokuussa oli töissä hiljaista. Paikalla olimme vain minä ja paras työkaverini, muut lomalla taikka joillain kursseilla. Esimies kävi vain joskus näyttäytymässä, että vielä on joku roti ja ettemme sentään vielä voisi antautua istumaan päiväkausia komentosillalla pumpputermoksen kanssa. Koetin etsiskellä sähköposteistani ja muista yhteydenottokanavista pieniä projekteja jokaiselle päivälle, mutta vähissä ne olivat, kaikki lomalla muuallakin. Kaverini päätti olla tehokas talvella hajonneen liitovarjonsa korjaamisessa, sitä liimaili ja mallasi ehjäksi ainakin tämän päivän, josta kertomus alkaa.

Tuli ruokatunti. Lukitsin tietokoneen ja valoventtiilin ja hytin oven. Tulin lastikannelle, jolla oli koneistojen osia levällään ja maalaustarvikkeita sekä hiostava ilma. Monenlaisia hajuja: hydrauliöljy, koneöljy, pilssi, tuore maali, meri. Meri tuoksui siksi, että työkaverini oli jättänyt leijansa korjaamisen, lähtenyt hytistään ja avannut merenpuoleisen sivuportin. Hän seisoi nyt sen avoimella aukolla etukumarassa merelle päin ja viuhtoi välillä oikeaa kättään hurjasti ylös ja sivuun. Tullessani lähemmäs ymmärsin, että Ville pilkki. Ja kaloja tuli, ahvenia kaikki, niitä oli ämpärissä jo monta, pienimmät hän oli heittänyt takaisin "jordaaniin" kun tarjonta ylitti kysynnän. Haettiin minullekin pilkkionki ja sen siiman päähän vaalea, muljahteleva jigi. Ahvenia alkoi nousta. Tämä oli ennenkuulumatonta, surrealistista. Väistyi hetkeksi käsitykseni, että onginta on loputonta odottelua hyttysten syödessä, väijymistä, paikan vaihtoa, säätämistä, nykäisevien kalojen irtipääsemistä ja ikävien särkien ja salakoiden saaliiksi saamista. Tässä syntyi nyt oikeaa tulosta. Joka heitto toi ahvenen, eikä sitä tarvinnut montaa sekuntia liehitellä ja viihdytellä. Tämä oli oikeaa ongintaa; samaa kuin Juhani Aholla Koljonvirran silta-arkulla viheriöivien niittyjen ja luhtien keskessä. Silta-arkulla, jolla hän istuksi ja heitäksi koukun pyörteisiin vesiin mullosia kiinniottamaan.

Hain sitten kansivaraston työkalukaapista huonokuntoisen Mora-puukon ja suomustin ja perkasin kuusi parasta ahventa. Vein ne hytin jääkaappiin tyhjässä maalaustelapaketissa. Keittiön suureen pakastimeen vein vedellä täyttämäni muovipussin. Ehdin vielä kiireesti käymään maissa kanttiinissa voileivällä eli parilla. Työpäivän lopuksi hain pakastimesta jäät, rikoin niitä pienemmiksi ja laittelin kalojen sekaan maalaustelapakettiin. Ajoin kotiin paketti takaistuinten jalkatilassa. Kotiin tullessani oli minulla kantamusteni ja oven avaamisen kanssa kädet täynnä niin paljon, että kalat ja jäät lipesivät koreasti astiastaan lattialle. Siinä vahinkoa korjatessani saapui huoneesta Jaakko, jolta kyselin kuulumisia. Jaakko sanoi: "Mikäs tässä. Ruvetaanko jäitä polttelemaan?" Minusta se oli aika hyvin keksitty, kun olin juuri liukkaita jääkimpaleita lattialta pyydystämässä.

Laittoin silloin kuudesta neljä kalaa pakastimeen ja kaksi paistoin ja söin tuoreeltaan. Mutta ajattelin pitkin syksyä niitä neljää pakastimen alahyllysellä. Lämmintä ruokaa harkitessani ne olivat monet kerrat mielessäni, mutta tuntuivat liian vaivalloisilta laitettavilta. Epäilin, onko sulatettu ahven pettymys sellainen, kuin vaikka pakastesei, josta on vaikea saada hyvä. Meni tammikuun puoleenväliin ennen kuin kävin tuumasta toiseen. Kalat olivat jäätyneet teräksenlujasti kiinni toisiinsa, ja siinä tilassa, yhtenä mönttinä niiden sulaminen kävisi uuvuttavan hitaasti. Yritin ujutella haarukan piikkejä niiden jäätyneiden kupeiden väliin ja kammeta niitä irrallensa. En onnistunut. Suvi ehdotti niiden upottamista pakasterasiassaan kuumavesihauteeseen. Ymmärsin heti luopua turhasta ylpeydestä ja pätevänä olemisesta; tein saamani neuvon mukaan. Jo tuotti tulosta. Lyhyessä hetkessä ahvenet olivat irti toisistansa ja minä niiden sisuksiin ja kyljille suoloja hieromassa, pannu voineen levyllä kuumumassa.

Meillä on liesituuletin epäkunnossa. Kaikki tiesivät puuhani, kun olivat nähneet sen alkuvaiheet keittiössä ollessaan. Ymmärsivät olla poissa kalan paistokäryistä, minä sulkea välioven ja avata akkunan. Vielä kohmeessa olivat kovasti ahvenet pannuun joutuessaan. Kääntelin niitä tajaan, että olisi lyhyitä iskukuumennuksia pannua vasten olevalle kyljelle, ja kattoa päin oleva kylki saisi sillä välin levätä ja tasailla lämpöjään; ulkopinnan paistokuumaa ja sisäosien jääkylmää. Näytti toimivan. En polttanut enkä kuivettanut lihoja, mutta kypsää tuli paksuimmaltakin kohdalta. Sen varmistin tekemällä veitsellä koeviiltoja selkärankaan ja selkään. Viskelin pirulliset pöläykset mustapippurijauhetta kalojen niskoille. Mietin Jaakon sanoja: in your face. Hymyilin.

Söin. Saatoin sulkea jo akkunan, koska paistokäryä ei enää tullut lisää. Oven pidin kiinni. Siitä saivat muut tiettäväkseen, että kalan aromi oli vielä keittiössä, tarttuva aromi. Tiesin jo, että selästä voi ottaa pelottomat haarukalliset, kun vain katsoi, että selkäevän tyngässä olevat ruodot jäävät pois. Ja nehän kyllä jäävät, kun liha on mureaa ja kypsää. Samoin vatsaontelosta pyrstöön päin, missä kala on umpinainen, voi selkärangan sivuitse ottaa palasia helposti, mutta vatsaonteloa reunustavat kyljet vaativat tarkkaa ruotojen kampaamista. Kylkiluut eivät ole aivan nähtävissä, mutta niiden paikat voi aavistaa ja laakealla veitsen vedolla ne voi nostaa kuin yhtenä harjaksena kohollensa ja siirtää pois. Päitä kaloilla ei enää ollut elokuisen perkaamisen jälkeen, mutta pään ympärykset toki vielä. Ne eivät olleet kummoiset syötävät; paljon joitain kiduksiin ja eviin liittyviä luulevyjä ja kalanmaksainen aromi. Siirsin ne sivuun.

Tiskasin kaikki käyttämäni kalut välittömästi. Pannun ja lastan ja lautaset. Pujahdin nopeasti oven raosta muihin huoneisiin nenäni aistia uudistamaan. Tulin kohta takaisin uuden nenän kanssa ja totesin kalan aromien ja paistokäryn kuoleutuneen lähestulkoon kokonaan pois. Olin tyytyväinen.
Seuraavana aamuna keittiöön tullessani kysäisin ensitöikseni muilta, olivatko he huomanneet ensihavaintonaan keittiössä paistokäryä. Eivät olleet he huomanneet. Hymyilin helpottunutta hymyä.


Kimmo

Pitkittäissuuntaisia pohdintoja trilogiasta Taru sormusten herrasta. Osa 2.

Oikeutettu väkivalta

Huomio: saattaa aueta vain kirjat lukeneille.

Taru sormusten herrasta sisältää muutamia moraalisesti arveluttavia viestejä, joista avaan tässä kahta toisiinsa liittyvää teemaa. Ilmeisempi niistä on sodan oikeuttaminen.

Se tapahtuu Sormusten herrassa fantasialle tyypillisesti vieraannuttamalla lukija vihollisesta. Vihollissoturit ovat epäinhimillisiä ja ällöttäviä örkkejä, joiden tappaminen tuntuu pääasiassa tyydyttävältä. Heidän johtajansa on vallanhimoinen ja kauhistuttava tyranni, joka ei arkaile käyttää väkivaltaa omiaan tai vihollisiaan vastaan päämääränsä saavuttamiseksi. Kysymykseksi jää, mikä olisi Sauronin näkemys omista motiiveistaan ja sodan kulusta, mikä olisi örkin näkemys hyvästä yhteiskunnasta, ja miksi se olisi vähemmän oikeutettu kuin hobittien, haltioiden ja ihmisten.

Kirjan kunniaksi on sanottava, että örkkien jutustelua sentään kuvataan muutamaan otteeseen, jolloin heidän kuvansa hiukan kirkastuu, ja tappamiseen tulee ripaus luonnollisempaa twistiä. Pääasiassa örkkien teurastus on kuitenkin hekottelun aihe. Sormusten herralla on sotapropagandan muoto.

Vähemmän ilmeinen moraalisesti arveluttava viesti koskee vallankäyttöä. Kirjan keskiössä seikkailee Gandalf, jolla on lukuisia nuoria ja joustavia, helposti manipuloitavissa olevia opetuslapsia, joille Gandalf ei aina kerro ihan kaikkea. Nuo nuoret seuraajat näyttäytyvät Gandalfin viisauden valossa oikeamielisinä ja hyveellisinä.

Tarinan kuluessa kohtaamme myös skeptisempiä henkilöitä, joilla on monesti paljon realistisempi ote keskimaan politiikkaan kuin Gandalfilla. He eivät niele purematta Gandalfin poliittisia näkemyksiä, koska heillä on itsellään iän tuomaa arvokasta jäykkyyttä, omaa inertiaa, tahtoa. He näyttäytyvät kirjassa typerinä, alhaisina ja paheellisinakin, harhautettuina.

Nuori ihminen on helposti karismaattisen johtajan johdateltavissa, kun taas vanhemmalla ihmisellä on voimakkaampi tahto ja näkemys asioiden oikeasta hoitotavasta. Kun kaksi tällaista näkemyksekästä ihmistä tapaa, ei ole mitenkään itsestäänselvää, kumpi heistä on oikeassa. Näin ei ole myöskään Sormusten herrassa. Gandalfin vastustajat esitetään heikkoina houkkina, vaikka lopulta velhon kantaa ei puolusta kuin joukko outoja onnenkantamoisia (ks. Osa 1).

Jaakko

Aloitetaan päivä noin viidellätuhannella kyykyllä

Aloitetaan päivä noin viidellätuhannella kyykyllä

2014

Lömpyrää uutta vuotta!

Jaakko & Maria