Ainetta se vain on

Lukion filosofianopettaja tarjosi meille aikoinaan mahdollisuuden kysyä jotain ihan oikealta filosofilta. Kyseessä oli luullakseni FETO:n "Kysy filosofilta" -konsepti.

Näsäviisaana uskisälykköpyrkyrinä muotoilin kysymykseni materialismista: Missä mielessä materialismia voi pitää materialistisena, jos nykytieteen käsitys on, että aine (materia) itse asiassa on energiaa tai aaltoliikettä tai ehkä jotakin ihan muuta? Olin siis oppinut hienon sanan "materialismi" ja jotain vielä hienompaa fysiikan tunnilla ja oikein hienosti osasin yhdistää oppimani kuin kunnon hikarin kuuluukin. Saamani vastaus oli taputus päälaelle ja jokseenkin intohimoton "fysikalismi"-käsitteen esittely.

Jos tahtoisimme tulkita pikku-Jaakkoa myönteisen kautta, voisimme ehkä ajatella, että sekavista motiiveistaan huolimatta hän oli havainnut käsitteiden palapelissään epäjohdonmukaisuuden, palan, joka oli liian pieni sitä aukkoa varten, joka sille oli kuvassa suunniteltu. Kenties löysin häivähdyksen jostakin tyhjyyden tunnusta.

Materian aineettomuus tulee fysiikan opiskelijoiden lisäksi vastaan heitä, jotka syventyvät marxilaiseen dialektiseen materialismiin. Materiassa on toki kyse aineesta tavallaan arkimielessäkin, mutta vähemmän puista ja kivistä ja ennemmin esimerkiksi junasta, höyrykoneesta ja Kehruu-Jennystä. Marxin materia koostuu todellisimmista asioista, niistä asioista, joilla on väliä, eli ihmisten todellisesta toiminnasta, tuotantosuhteista, valtasuhteista. Ihmisten yhteistoiminta ja työ on sitä dynaamisesti olemassaolevaa todellisuuden perusmateriaa, jota on tarkasteltava historiaa ymmärtääksemme.

Materian aineellisuus pakenee heitäkin, jotka opiskelevat Levinasia.  Myös Levinasin tutkima materia on arkikielen aineeseen verrattuna sitä, millä on enemmän väliä. Levinas puhuu materiaalisuudesta, joka on materiaakin materiaalisempaa. Hyperbolinen ilmaus sopisi ehkä Marxinkin ajatteluun siitä, mitä tuotantosuhteiden todellsuus on: se on materiaalisempaa kuin tiedemiesten tutkimat abstraktit aaltoliikkeet ja kvantit. Nuo aaltoliikkeet ja kvantit tulevat olemassaoleviksi eli todellisiksi vain sikäli kuin yhteiskunnalliset suhteet mahdollistavat niiden olemassaoleviksi tulemisen tieteessä, taiteessa, ydinvoimalassa.

Levinasilainen materiaalisuus sen sijaan ilmenee katseiden kohtaamisessa. Kun katson sinua silmiin, tulen vastatusten sellaisen materiaalisuuden kanssa, joka on ainetta akuutimpaa. Tulen vastatusten sellaisen kanssa, jolla "on enemmän väliä" kuin aineella. Tulen vastatusten sellaisen kanssa, joka näyttää olevan se, joka antaa aineelle merkityksen, materiaalisuuden. Omenan makeus on todellista, koska sinä voit syödä sen, koska voin poimia sinulle omenan.

Olet materiaalinen siinäkin mielessä, että olet äiti (mater). Sinun aineellinen ihosi vaikuttaa kohdulta, nahkapussilta, joka noppapusseista ja rahakukkaroista poiketen kätkee sisäänsä Toisen ihmisen. Voin yrittää aavistella tuota toista ihmistä ihosi aineellisuuden kautta, kuten voin yrittää arvailla lapsen olemusta odottavan äidin mahaa katsellen. Mutta todellinen merkityksesi onkin kätketty tuon materiaalisuutesi sisään, äidillisyyteesi silmissäni, joka on kaikkea fysikalistista materiaalisempaa, äidillisempää, velvoittavampaa, akuutimpaa.

Palatkaamme nuoren Jaakon luokse. Hänen tärkein ontologian opettelunsa tapahtuu jossain aivan muualla kuin filosofia-oppiaineen sisältöjen parissa. Se tapahtuu niissä törmäysten välyksissä, joissa hän opettelee toimimaan ja hengittelemään. Hän opettelee lähes epätoivon vimmalla intelligentsian kieltä päästäkseen ylös sosiaalisia portaita, joiden todellinen merkityksellisyys sijaitsee muualla kuin fysikalismin ja materialismin erossa. Se sijaitsee ihmisten välisissä suhteissa, puhetavoissa, ilmeissä, eleissä ja kosketuksissa. Se sijaitsee käytävillä kävelevissä piukeissa nahkapusseissa, jotka kätkevät sisäänsä selvittämättömiä salaisuuksia.

Jaakko

Taiteilija

Taiteilija ei ole välttämättä sellainen hahmo, joka olisi kokenut eniten tai näkisi eniten. Taiteilija on ehkä paremminkin sellainen hahmo, joka osaa näkemästään ja kokemastaan tislata ylös ja ulos sen, mikä saa tuttuudellaan suojauksen laskemaan ja sitten pääsee iskemään alavatsaan vieraudellaan.

Jaakko

Metamusiikkia

Jostain syystä minua ovat usein aivan erityisesti viehättäneet sellaiset kappaleet, jotka on osoitettu suoraan kunnianosoitukseksi jollekin muusikolle, kappaleelle tai tyylisuunnalle. Niissä on jotain sellaista lapsekasta suoruutta, joka ei suvaitse tekotaiteellista nitkuttelua.

Tämä on minulle ehkä jonkinlainen salainen pahe, koska normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on olla joka nivelestään sidoksissa elettyyn todellisuuteen, ja varoa kerrostumasta itse itsensä päälle. Samoin normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on seilailla uusille vesille, ratkoa uusia saumoja, kaivaa uusia kuoppia, ja varoa lilluttelemasta omissa liemissä.

Näiden laulujen kanssa en osaa kuitenkaan olla möhimättä mehuissani. Saavat aikaan jonkin ihmeellisen sykähdyksen. Ehkä näissäkin on kuitenkin pohjimmiltaan kyse jostain yleisemmästä inhimillisestä, kosketetuksi tulemisen vaikutuksesta elämään, rakkaudesta?

Laittakaapa kommenttia tai viestiä, jos tulee mieleen muita musiikkia käsitteleviä kappaleita. Mulla on esimerkiksi sellainen epämääräinen olo, että on joitakin punk-kulttuuria ylistäviä punkbiisejä, mutten saa nyt mieleen muita kuin tuon Bad Religionin kappaleen.


Teppo Nuorva: Laulun vaunuissa
Asa: Hip hop hurraa

Nämä kappaleet muistuttavat toisiaan muutamassa suhteessa. Molemmissa laulun kertoja aloittaa muistelemalla omaa nuoruuttaan musiikkikulttuurin parissa, jotakin tai joitakin yksittäisiä käänteentekeviä elämyksiä. Kerronta on molemmilla sopivan suppeaa, mutta muutamat sanat saavat kylmät väreet selkäpiihin.

"Vuonna 76 tuli kirkkoon mies ja lapikkaat,
ja se lauloi ja se huusi Kala-Pekat, Ambomaat.
Taisi olla ääni Herran, yläkerran nimittäin,
se jonka kuulin."

"Ysärin puolvälis koukkuun jäin,
kun Murmurit Stoan katol keikalla näin: kato näin,
hei mitä täällä tapahtuu
läppä rupee lentää pienet mielemme vapautuu
sukkapipot pääs, villasukat mikissä"

Molemmissa kappaleissa on tärkeää nimenomaan tietty alakulttuuri, johon liittymisen myötä alkaa myös oma musiikinteko. Tämä alakulttuurin sisäinen symmetrisyys on ohjelmallisemmin esillä Asan kappaleessa, kun taas Teppo seilailee nuoruusmuisteloiden jälkeen yksilöllisemmille vesille.


Bad Religion: Streetkid named Desire

Tämä astuu askeleen poispäin musiikista. Kyse on enemmänkin kulttuurin vaikutuksesta kertojan elämään, tuesta murroksen aikana. Tämä aiheuttaa minulle silti samanlaisia viboja kuin yllämainitut.

"It was punk fifteen in the evening
and it was time to set the town on fire
I saw my boots and my hair as reflected in the mirror
reveal a streetkid named desire"


Plutonium 74: Radio menee ylös

Tämän kappaleen kohdalla en voi olla lopullisen varma aiheesta, mutta olen aina ajatellut, että kyse on musiikista. Tässä tapauksessa ei mistään tietystä artistista tai edes tyylisuunnasta, vaan ylipäätään musiikista.

"Onko se haju maku ehkä ääni
tuleeko se ulkoa vai keittiöstä,
komerosta, tuolin alta.
Naisen suu aukeaa
leivänpaahdin kohoaa ylös
sohva kohoaa ylös
naisen niskakarvat kohoaa."




Plutonium 74: Kasiolove

Tämä on varsinaisen sisältönsä puolesta mystisempi ja monikerroksisempi kuin edellinen. Mielestäni musiikin mystistä tenhoa ylistävä aspekti on kuitenkin muiden ohella voimakkaasti läsnä.

"Oli aika seurata
mielen syvyyksissä kytenyttä halua
Antaa suoniston paukkua
voimasta tuhannen volttia
Se oli kasiolove, ah
Kasiolove."
 

Jaakko Löytty: Mahalia Jackson

Löytyllä on monia musiikkia ylistäviä kappaleita, mutta tämä on yksi suorimmista ja suorasanaisimmista.

"Sinä laulat todeksi luvatun maan."

Onko kukaan tällaista koskaan yksinkertaisemmin ja tehokkaammin sanonut?


Jaakko