Lukion filosofianopettaja tarjosi meille aikoinaan mahdollisuuden kysyä jotain ihan oikealta filosofilta. Kyseessä oli luullakseni FETO:n "Kysy filosofilta" -konsepti.
Näsäviisaana uskisälykköpyrkyrinä muotoilin kysymykseni materialismista: Missä mielessä materialismia voi pitää materialistisena, jos nykytieteen käsitys on, että aine (materia) itse asiassa on energiaa tai aaltoliikettä tai ehkä jotakin ihan muuta? Olin siis oppinut hienon sanan "materialismi" ja jotain vielä hienompaa fysiikan tunnilla ja oikein hienosti osasin yhdistää oppimani kuin kunnon hikarin kuuluukin. Saamani vastaus oli taputus päälaelle ja jokseenkin intohimoton "fysikalismi"-käsitteen esittely.
Jos tahtoisimme tulkita pikku-Jaakkoa myönteisen kautta, voisimme ehkä ajatella, että sekavista motiiveistaan huolimatta hän oli havainnut käsitteiden palapelissään epäjohdonmukaisuuden, palan, joka oli liian pieni sitä aukkoa varten, joka sille oli kuvassa suunniteltu. Kenties löysin häivähdyksen jostakin tyhjyyden tunnusta.
Materian aineettomuus tulee fysiikan opiskelijoiden lisäksi vastaan heitä, jotka syventyvät marxilaiseen dialektiseen materialismiin. Materiassa on toki kyse aineesta tavallaan arkimielessäkin, mutta vähemmän puista ja kivistä ja ennemmin esimerkiksi junasta, höyrykoneesta ja Kehruu-Jennystä. Marxin materia koostuu todellisimmista asioista, niistä asioista, joilla on väliä, eli ihmisten todellisesta toiminnasta, tuotantosuhteista, valtasuhteista. Ihmisten yhteistoiminta ja työ on sitä dynaamisesti olemassaolevaa todellisuuden perusmateriaa, jota on tarkasteltava historiaa ymmärtääksemme.
Materian aineellisuus pakenee heitäkin, jotka opiskelevat Levinasia. Myös Levinasin tutkima materia on arkikielen aineeseen verrattuna sitä, millä on enemmän väliä. Levinas puhuu materiaalisuudesta, joka on materiaakin materiaalisempaa. Hyperbolinen ilmaus sopisi ehkä Marxinkin ajatteluun siitä, mitä tuotantosuhteiden todellsuus on: se on materiaalisempaa kuin tiedemiesten tutkimat abstraktit aaltoliikkeet ja kvantit. Nuo aaltoliikkeet ja kvantit tulevat olemassaoleviksi eli todellisiksi vain sikäli kuin yhteiskunnalliset suhteet mahdollistavat niiden olemassaoleviksi tulemisen tieteessä, taiteessa, ydinvoimalassa.
Levinasilainen materiaalisuus sen sijaan ilmenee katseiden kohtaamisessa. Kun katson sinua silmiin, tulen vastatusten sellaisen materiaalisuuden kanssa, joka on ainetta akuutimpaa. Tulen vastatusten sellaisen kanssa, jolla "on enemmän väliä" kuin aineella. Tulen vastatusten sellaisen kanssa, joka näyttää olevan se, joka antaa aineelle merkityksen, materiaalisuuden. Omenan makeus on todellista, koska sinä voit syödä sen, koska voin poimia sinulle omenan.
Olet materiaalinen siinäkin mielessä, että olet äiti (mater). Sinun aineellinen ihosi vaikuttaa kohdulta, nahkapussilta, joka noppapusseista ja rahakukkaroista poiketen kätkee sisäänsä Toisen ihmisen. Voin yrittää aavistella tuota toista ihmistä ihosi aineellisuuden kautta, kuten voin yrittää arvailla lapsen olemusta odottavan äidin mahaa katsellen. Mutta todellinen merkityksesi onkin kätketty tuon materiaalisuutesi sisään, äidillisyyteesi silmissäni, joka on kaikkea fysikalistista materiaalisempaa, äidillisempää, velvoittavampaa, akuutimpaa.
Palatkaamme nuoren Jaakon luokse. Hänen tärkein ontologian opettelunsa tapahtuu jossain aivan muualla kuin filosofia-oppiaineen sisältöjen parissa. Se tapahtuu niissä törmäysten välyksissä, joissa hän opettelee toimimaan ja hengittelemään. Hän opettelee lähes epätoivon vimmalla intelligentsian kieltä päästäkseen ylös sosiaalisia portaita, joiden todellinen merkityksellisyys sijaitsee muualla kuin fysikalismin ja materialismin erossa. Se sijaitsee ihmisten välisissä suhteissa, puhetavoissa, ilmeissä, eleissä ja kosketuksissa. Se sijaitsee käytävillä kävelevissä piukeissa nahkapusseissa, jotka kätkevät sisäänsä selvittämättömiä salaisuuksia.
Jaakko
maanantai 15. syyskuuta 2014
tiistai 9. syyskuuta 2014
Taiteilija
Taiteilija ei ole välttämättä sellainen hahmo, joka olisi kokenut eniten tai näkisi eniten. Taiteilija on ehkä paremminkin sellainen hahmo, joka osaa näkemästään ja kokemastaan tislata ylös ja ulos sen, mikä saa tuttuudellaan suojauksen laskemaan ja sitten pääsee iskemään alavatsaan vieraudellaan.
Jaakko
Jaakko
Metamusiikkia
Jostain syystä minua ovat usein aivan erityisesti viehättäneet sellaiset kappaleet, jotka on osoitettu suoraan kunnianosoitukseksi jollekin muusikolle, kappaleelle tai tyylisuunnalle. Niissä on jotain sellaista lapsekasta suoruutta, joka ei suvaitse tekotaiteellista nitkuttelua.
Tämä on minulle ehkä jonkinlainen salainen pahe, koska normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on olla joka nivelestään sidoksissa elettyyn todellisuuteen, ja varoa kerrostumasta itse itsensä päälle. Samoin normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on seilailla uusille vesille, ratkoa uusia saumoja, kaivaa uusia kuoppia, ja varoa lilluttelemasta omissa liemissä.
Näiden laulujen kanssa en osaa kuitenkaan olla möhimättä mehuissani. Saavat aikaan jonkin ihmeellisen sykähdyksen. Ehkä näissäkin on kuitenkin pohjimmiltaan kyse jostain yleisemmästä inhimillisestä, kosketetuksi tulemisen vaikutuksesta elämään, rakkaudesta?
Laittakaapa kommenttia tai viestiä, jos tulee mieleen muita musiikkia käsitteleviä kappaleita. Mulla on esimerkiksi sellainen epämääräinen olo, että on joitakin punk-kulttuuria ylistäviä punkbiisejä, mutten saa nyt mieleen muita kuin tuon Bad Religionin kappaleen.
Teppo Nuorva: Laulun vaunuissa
Asa: Hip hop hurraa
Nämä kappaleet muistuttavat toisiaan muutamassa suhteessa. Molemmissa laulun kertoja aloittaa muistelemalla omaa nuoruuttaan musiikkikulttuurin parissa, jotakin tai joitakin yksittäisiä käänteentekeviä elämyksiä. Kerronta on molemmilla sopivan suppeaa, mutta muutamat sanat saavat kylmät väreet selkäpiihin.
"Vuonna 76 tuli kirkkoon mies ja lapikkaat,
ja se lauloi ja se huusi Kala-Pekat, Ambomaat.
Taisi olla ääni Herran, yläkerran nimittäin,
se jonka kuulin."
"Ysärin puolvälis koukkuun jäin,
kun Murmurit Stoan katol keikalla näin: kato näin,
hei mitä täällä tapahtuu
läppä rupee lentää pienet mielemme vapautuu
sukkapipot pääs, villasukat mikissä"
Molemmissa kappaleissa on tärkeää nimenomaan tietty alakulttuuri, johon liittymisen myötä alkaa myös oma musiikinteko. Tämä alakulttuurin sisäinen symmetrisyys on ohjelmallisemmin esillä Asan kappaleessa, kun taas Teppo seilailee nuoruusmuisteloiden jälkeen yksilöllisemmille vesille.
Bad Religion: Streetkid named Desire
Tämä astuu askeleen poispäin musiikista. Kyse on enemmänkin kulttuurin vaikutuksesta kertojan elämään, tuesta murroksen aikana. Tämä aiheuttaa minulle silti samanlaisia viboja kuin yllämainitut.
"It was punk fifteen in the evening
and it was time to set the town on fire
I saw my boots and my hair as reflected in the mirror
reveal a streetkid named desire"
Plutonium 74: Radio menee ylös
Tämän kappaleen kohdalla en voi olla lopullisen varma aiheesta, mutta olen aina ajatellut, että kyse on musiikista. Tässä tapauksessa ei mistään tietystä artistista tai edes tyylisuunnasta, vaan ylipäätään musiikista.
"Onko se haju maku ehkä ääni
tuleeko se ulkoa vai keittiöstä,
komerosta, tuolin alta.
Naisen suu aukeaa
leivänpaahdin kohoaa ylös
sohva kohoaa ylös
naisen niskakarvat kohoaa."
Plutonium 74: Kasiolove
Tämä on varsinaisen sisältönsä puolesta mystisempi ja monikerroksisempi kuin edellinen. Mielestäni musiikin mystistä tenhoa ylistävä aspekti on kuitenkin muiden ohella voimakkaasti läsnä.
"Oli aika seurata
mielen syvyyksissä kytenyttä halua
Antaa suoniston paukkua
voimasta tuhannen volttia
Se oli kasiolove, ah
Kasiolove."
Jaakko Löytty: Mahalia Jackson
Löytyllä on monia musiikkia ylistäviä kappaleita, mutta tämä on yksi suorimmista ja suorasanaisimmista.
"Sinä laulat todeksi luvatun maan."
Onko kukaan tällaista koskaan yksinkertaisemmin ja tehokkaammin sanonut?
Jaakko
Tämä on minulle ehkä jonkinlainen salainen pahe, koska normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on olla joka nivelestään sidoksissa elettyyn todellisuuteen, ja varoa kerrostumasta itse itsensä päälle. Samoin normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on seilailla uusille vesille, ratkoa uusia saumoja, kaivaa uusia kuoppia, ja varoa lilluttelemasta omissa liemissä.
Näiden laulujen kanssa en osaa kuitenkaan olla möhimättä mehuissani. Saavat aikaan jonkin ihmeellisen sykähdyksen. Ehkä näissäkin on kuitenkin pohjimmiltaan kyse jostain yleisemmästä inhimillisestä, kosketetuksi tulemisen vaikutuksesta elämään, rakkaudesta?
Laittakaapa kommenttia tai viestiä, jos tulee mieleen muita musiikkia käsitteleviä kappaleita. Mulla on esimerkiksi sellainen epämääräinen olo, että on joitakin punk-kulttuuria ylistäviä punkbiisejä, mutten saa nyt mieleen muita kuin tuon Bad Religionin kappaleen.
Teppo Nuorva: Laulun vaunuissa
Asa: Hip hop hurraa
Nämä kappaleet muistuttavat toisiaan muutamassa suhteessa. Molemmissa laulun kertoja aloittaa muistelemalla omaa nuoruuttaan musiikkikulttuurin parissa, jotakin tai joitakin yksittäisiä käänteentekeviä elämyksiä. Kerronta on molemmilla sopivan suppeaa, mutta muutamat sanat saavat kylmät väreet selkäpiihin.
"Vuonna 76 tuli kirkkoon mies ja lapikkaat,
ja se lauloi ja se huusi Kala-Pekat, Ambomaat.
Taisi olla ääni Herran, yläkerran nimittäin,
se jonka kuulin."
"Ysärin puolvälis koukkuun jäin,
kun Murmurit Stoan katol keikalla näin: kato näin,
hei mitä täällä tapahtuu
läppä rupee lentää pienet mielemme vapautuu
sukkapipot pääs, villasukat mikissä"
Molemmissa kappaleissa on tärkeää nimenomaan tietty alakulttuuri, johon liittymisen myötä alkaa myös oma musiikinteko. Tämä alakulttuurin sisäinen symmetrisyys on ohjelmallisemmin esillä Asan kappaleessa, kun taas Teppo seilailee nuoruusmuisteloiden jälkeen yksilöllisemmille vesille.
Bad Religion: Streetkid named Desire
Tämä astuu askeleen poispäin musiikista. Kyse on enemmänkin kulttuurin vaikutuksesta kertojan elämään, tuesta murroksen aikana. Tämä aiheuttaa minulle silti samanlaisia viboja kuin yllämainitut.
"It was punk fifteen in the evening
and it was time to set the town on fire
I saw my boots and my hair as reflected in the mirror
reveal a streetkid named desire"
Plutonium 74: Radio menee ylös
Tämän kappaleen kohdalla en voi olla lopullisen varma aiheesta, mutta olen aina ajatellut, että kyse on musiikista. Tässä tapauksessa ei mistään tietystä artistista tai edes tyylisuunnasta, vaan ylipäätään musiikista.
"Onko se haju maku ehkä ääni
tuleeko se ulkoa vai keittiöstä,
komerosta, tuolin alta.
Naisen suu aukeaa
leivänpaahdin kohoaa ylös
sohva kohoaa ylös
naisen niskakarvat kohoaa."
Plutonium 74: Kasiolove
Tämä on varsinaisen sisältönsä puolesta mystisempi ja monikerroksisempi kuin edellinen. Mielestäni musiikin mystistä tenhoa ylistävä aspekti on kuitenkin muiden ohella voimakkaasti läsnä.
"Oli aika seurata
mielen syvyyksissä kytenyttä halua
Antaa suoniston paukkua
voimasta tuhannen volttia
Se oli kasiolove, ah
Kasiolove."
Jaakko Löytty: Mahalia Jackson
Löytyllä on monia musiikkia ylistäviä kappaleita, mutta tämä on yksi suorimmista ja suorasanaisimmista.
"Sinä laulat todeksi luvatun maan."
Onko kukaan tällaista koskaan yksinkertaisemmin ja tehokkaammin sanonut?
Jaakko
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Sydänfilmi
Kuljin tässä muutaman päivän ajan kaikkialla (= työpaikalla, opiskeluissa, iltariennoissa) mukanani sydämenmuotoinen ilmapallo - ja kamera. Videoklipeistä kehkeytyi tällainen kokonaisuus. Synkkyys, pelko, kyynisyys, pessimismi ja ahdistus - hieron tätä ilmapalloa naamaanne. Jos joku ei jaksa katsoa videota, niin sen keskeinen sanoma on: " Elämä on kuitenkin hyvää. Tämä valo vaan on ihan kaikkialla."
Musiikin takana Jaakko ja 22-pistepirkko, jonka tuo alkuperäinen englanninkielinen biisi on.
http://vimeo.com/96481481
Maria
Musiikin takana Jaakko ja 22-pistepirkko, jonka tuo alkuperäinen englanninkielinen biisi on.
http://vimeo.com/96481481
Maria
torstai 22. toukokuuta 2014
Kauan odotettu Purim-päivitys
Niittu-kodissa sattuu ja tapahtuu. Enimmäkseen elämme ihanan tasapaksua arkea, mutta joskus täytyy irroitella. Maaliskuussa (adar-kuun 14. päivänä) vietimme Purim-juhlaa. Kas, aina löytyy juhlimisen aihetta, etenkin jos katsoo asiaa laatikon ulkopuolelta eikä rajoita juhlintaa pelkkiin oman uskonnon juhlapyhiin. Lisää tietoa Purim-juhlasta löytyy osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Purim.
Purim-julaan kuuluu mittava ateriointi yhteisen pitkän pöydän äärellä. Tällainen loihdittiin useita pöytiä yhdistämällä Kimmon huoneeseen.
Kuvassa Purim-juhlan (vähemmän) perinteisiä tarjoiluita: mm. viiniä, naan-leipää, vehnärinkeleitä ja baklavaa.
Etualalla hummus ja falafelit.
Juhlintaan kuuluvat keskeiseti myös naamiaisasut. Juhlia isännöivät siis Riitta Väisäsen ja Fabion lisäksi myös liito-orava, diskodino, tarantella ja Panu.
Maria
Purim-julaan kuuluu mittava ateriointi yhteisen pitkän pöydän äärellä. Tällainen loihdittiin useita pöytiä yhdistämällä Kimmon huoneeseen.
Kuvassa Purim-juhlan (vähemmän) perinteisiä tarjoiluita: mm. viiniä, naan-leipää, vehnärinkeleitä ja baklavaa.
Etualalla hummus ja falafelit.
Maria
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Wilson!
Wilson! (Bauer!)
Dont leave me! (Ällös jätä mua!)
Oh no! All is lost! (Oi ei! Kaik on hukas!)
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Päivän asu, osa 2
PUE TÄNÄ KEVÄÄNÄ PÄÄLLESI PALJETTIPAITA, JOSTA SAAT AIMOANNOKSEN SÄKENÖIVÄÄ
Paita: Kirpputori Tarina, Hiukset: isosiskon suoristusrauta, Huulet: Bodyshop Lip Butter Blueberry, Kaikki muut: vaatekaappi.
Sit negis-Reetta sanoi: "Et kai sä nyt o i k e e s t i osta tota".
perjantai 17. tammikuuta 2014
Ahvenet
Elokuussa oli töissä hiljaista. Paikalla olimme vain minä ja paras työkaverini, muut lomalla taikka joillain kursseilla. Esimies kävi vain joskus näyttäytymässä, että vielä on joku roti ja ettemme sentään vielä voisi antautua istumaan päiväkausia komentosillalla pumpputermoksen kanssa. Koetin etsiskellä sähköposteistani ja muista yhteydenottokanavista pieniä projekteja jokaiselle päivälle, mutta vähissä ne olivat, kaikki lomalla muuallakin. Kaverini päätti olla tehokas talvella hajonneen liitovarjonsa korjaamisessa, sitä liimaili ja mallasi ehjäksi ainakin tämän päivän, josta kertomus alkaa.
Tuli ruokatunti. Lukitsin tietokoneen ja valoventtiilin ja hytin oven. Tulin lastikannelle, jolla oli koneistojen osia levällään ja maalaustarvikkeita sekä hiostava ilma. Monenlaisia hajuja: hydrauliöljy, koneöljy, pilssi, tuore maali, meri. Meri tuoksui siksi, että työkaverini oli jättänyt leijansa korjaamisen, lähtenyt hytistään ja avannut merenpuoleisen sivuportin. Hän seisoi nyt sen avoimella aukolla etukumarassa merelle päin ja viuhtoi välillä oikeaa kättään hurjasti ylös ja sivuun. Tullessani lähemmäs ymmärsin, että Ville pilkki. Ja kaloja tuli, ahvenia kaikki, niitä oli ämpärissä jo monta, pienimmät hän oli heittänyt takaisin "jordaaniin" kun tarjonta ylitti kysynnän. Haettiin minullekin pilkkionki ja sen siiman päähän vaalea, muljahteleva jigi. Ahvenia alkoi nousta. Tämä oli ennenkuulumatonta, surrealistista. Väistyi hetkeksi käsitykseni, että onginta on loputonta odottelua hyttysten syödessä, väijymistä, paikan vaihtoa, säätämistä, nykäisevien kalojen irtipääsemistä ja ikävien särkien ja salakoiden saaliiksi saamista. Tässä syntyi nyt oikeaa tulosta. Joka heitto toi ahvenen, eikä sitä tarvinnut montaa sekuntia liehitellä ja viihdytellä. Tämä oli oikeaa ongintaa; samaa kuin Juhani Aholla Koljonvirran silta-arkulla viheriöivien niittyjen ja luhtien keskessä. Silta-arkulla, jolla hän istuksi ja heitäksi koukun pyörteisiin vesiin mullosia kiinniottamaan.
Hain sitten kansivaraston työkalukaapista huonokuntoisen Mora-puukon ja suomustin ja perkasin kuusi parasta ahventa. Vein ne hytin jääkaappiin tyhjässä maalaustelapaketissa. Keittiön suureen pakastimeen vein vedellä täyttämäni muovipussin. Ehdin vielä kiireesti käymään maissa kanttiinissa voileivällä eli parilla. Työpäivän lopuksi hain pakastimesta jäät, rikoin niitä pienemmiksi ja laittelin kalojen sekaan maalaustelapakettiin. Ajoin kotiin paketti takaistuinten jalkatilassa. Kotiin tullessani oli minulla kantamusteni ja oven avaamisen kanssa kädet täynnä niin paljon, että kalat ja jäät lipesivät koreasti astiastaan lattialle. Siinä vahinkoa korjatessani saapui huoneesta Jaakko, jolta kyselin kuulumisia. Jaakko sanoi: "Mikäs tässä. Ruvetaanko jäitä polttelemaan?" Minusta se oli aika hyvin keksitty, kun olin juuri liukkaita jääkimpaleita lattialta pyydystämässä.
Laittoin silloin kuudesta neljä kalaa pakastimeen ja kaksi paistoin ja söin tuoreeltaan. Mutta ajattelin pitkin syksyä niitä neljää pakastimen alahyllysellä. Lämmintä ruokaa harkitessani ne olivat monet kerrat mielessäni, mutta tuntuivat liian vaivalloisilta laitettavilta. Epäilin, onko sulatettu ahven pettymys sellainen, kuin vaikka pakastesei, josta on vaikea saada hyvä. Meni tammikuun puoleenväliin ennen kuin kävin tuumasta toiseen. Kalat olivat jäätyneet teräksenlujasti kiinni toisiinsa, ja siinä tilassa, yhtenä mönttinä niiden sulaminen kävisi uuvuttavan hitaasti. Yritin ujutella haarukan piikkejä niiden jäätyneiden kupeiden väliin ja kammeta niitä irrallensa. En onnistunut. Suvi ehdotti niiden upottamista pakasterasiassaan kuumavesihauteeseen. Ymmärsin heti luopua turhasta ylpeydestä ja pätevänä olemisesta; tein saamani neuvon mukaan. Jo tuotti tulosta. Lyhyessä hetkessä ahvenet olivat irti toisistansa ja minä niiden sisuksiin ja kyljille suoloja hieromassa, pannu voineen levyllä kuumumassa.
Meillä on liesituuletin epäkunnossa. Kaikki tiesivät puuhani, kun olivat nähneet sen alkuvaiheet keittiössä ollessaan. Ymmärsivät olla poissa kalan paistokäryistä, minä sulkea välioven ja avata akkunan. Vielä kohmeessa olivat kovasti ahvenet pannuun joutuessaan. Kääntelin niitä tajaan, että olisi lyhyitä iskukuumennuksia pannua vasten olevalle kyljelle, ja kattoa päin oleva kylki saisi sillä välin levätä ja tasailla lämpöjään; ulkopinnan paistokuumaa ja sisäosien jääkylmää. Näytti toimivan. En polttanut enkä kuivettanut lihoja, mutta kypsää tuli paksuimmaltakin kohdalta. Sen varmistin tekemällä veitsellä koeviiltoja selkärankaan ja selkään. Viskelin pirulliset pöläykset mustapippurijauhetta kalojen niskoille. Mietin Jaakon sanoja: in your face. Hymyilin.
Söin. Saatoin sulkea jo akkunan, koska paistokäryä ei enää tullut lisää. Oven pidin kiinni. Siitä saivat muut tiettäväkseen, että kalan aromi oli vielä keittiössä, tarttuva aromi. Tiesin jo, että selästä voi ottaa pelottomat haarukalliset, kun vain katsoi, että selkäevän tyngässä olevat ruodot jäävät pois. Ja nehän kyllä jäävät, kun liha on mureaa ja kypsää. Samoin vatsaontelosta pyrstöön päin, missä kala on umpinainen, voi selkärangan sivuitse ottaa palasia helposti, mutta vatsaonteloa reunustavat kyljet vaativat tarkkaa ruotojen kampaamista. Kylkiluut eivät ole aivan nähtävissä, mutta niiden paikat voi aavistaa ja laakealla veitsen vedolla ne voi nostaa kuin yhtenä harjaksena kohollensa ja siirtää pois. Päitä kaloilla ei enää ollut elokuisen perkaamisen jälkeen, mutta pään ympärykset toki vielä. Ne eivät olleet kummoiset syötävät; paljon joitain kiduksiin ja eviin liittyviä luulevyjä ja kalanmaksainen aromi. Siirsin ne sivuun.
Tiskasin kaikki käyttämäni kalut välittömästi. Pannun ja lastan ja lautaset. Pujahdin nopeasti oven raosta muihin huoneisiin nenäni aistia uudistamaan. Tulin kohta takaisin uuden nenän kanssa ja totesin kalan aromien ja paistokäryn kuoleutuneen lähestulkoon kokonaan pois. Olin tyytyväinen.
Seuraavana aamuna keittiöön tullessani kysäisin ensitöikseni muilta, olivatko he huomanneet ensihavaintonaan keittiössä paistokäryä. Eivät olleet he huomanneet. Hymyilin helpottunutta hymyä.
Kimmo
Tuli ruokatunti. Lukitsin tietokoneen ja valoventtiilin ja hytin oven. Tulin lastikannelle, jolla oli koneistojen osia levällään ja maalaustarvikkeita sekä hiostava ilma. Monenlaisia hajuja: hydrauliöljy, koneöljy, pilssi, tuore maali, meri. Meri tuoksui siksi, että työkaverini oli jättänyt leijansa korjaamisen, lähtenyt hytistään ja avannut merenpuoleisen sivuportin. Hän seisoi nyt sen avoimella aukolla etukumarassa merelle päin ja viuhtoi välillä oikeaa kättään hurjasti ylös ja sivuun. Tullessani lähemmäs ymmärsin, että Ville pilkki. Ja kaloja tuli, ahvenia kaikki, niitä oli ämpärissä jo monta, pienimmät hän oli heittänyt takaisin "jordaaniin" kun tarjonta ylitti kysynnän. Haettiin minullekin pilkkionki ja sen siiman päähän vaalea, muljahteleva jigi. Ahvenia alkoi nousta. Tämä oli ennenkuulumatonta, surrealistista. Väistyi hetkeksi käsitykseni, että onginta on loputonta odottelua hyttysten syödessä, väijymistä, paikan vaihtoa, säätämistä, nykäisevien kalojen irtipääsemistä ja ikävien särkien ja salakoiden saaliiksi saamista. Tässä syntyi nyt oikeaa tulosta. Joka heitto toi ahvenen, eikä sitä tarvinnut montaa sekuntia liehitellä ja viihdytellä. Tämä oli oikeaa ongintaa; samaa kuin Juhani Aholla Koljonvirran silta-arkulla viheriöivien niittyjen ja luhtien keskessä. Silta-arkulla, jolla hän istuksi ja heitäksi koukun pyörteisiin vesiin mullosia kiinniottamaan.
Hain sitten kansivaraston työkalukaapista huonokuntoisen Mora-puukon ja suomustin ja perkasin kuusi parasta ahventa. Vein ne hytin jääkaappiin tyhjässä maalaustelapaketissa. Keittiön suureen pakastimeen vein vedellä täyttämäni muovipussin. Ehdin vielä kiireesti käymään maissa kanttiinissa voileivällä eli parilla. Työpäivän lopuksi hain pakastimesta jäät, rikoin niitä pienemmiksi ja laittelin kalojen sekaan maalaustelapakettiin. Ajoin kotiin paketti takaistuinten jalkatilassa. Kotiin tullessani oli minulla kantamusteni ja oven avaamisen kanssa kädet täynnä niin paljon, että kalat ja jäät lipesivät koreasti astiastaan lattialle. Siinä vahinkoa korjatessani saapui huoneesta Jaakko, jolta kyselin kuulumisia. Jaakko sanoi: "Mikäs tässä. Ruvetaanko jäitä polttelemaan?" Minusta se oli aika hyvin keksitty, kun olin juuri liukkaita jääkimpaleita lattialta pyydystämässä.
Laittoin silloin kuudesta neljä kalaa pakastimeen ja kaksi paistoin ja söin tuoreeltaan. Mutta ajattelin pitkin syksyä niitä neljää pakastimen alahyllysellä. Lämmintä ruokaa harkitessani ne olivat monet kerrat mielessäni, mutta tuntuivat liian vaivalloisilta laitettavilta. Epäilin, onko sulatettu ahven pettymys sellainen, kuin vaikka pakastesei, josta on vaikea saada hyvä. Meni tammikuun puoleenväliin ennen kuin kävin tuumasta toiseen. Kalat olivat jäätyneet teräksenlujasti kiinni toisiinsa, ja siinä tilassa, yhtenä mönttinä niiden sulaminen kävisi uuvuttavan hitaasti. Yritin ujutella haarukan piikkejä niiden jäätyneiden kupeiden väliin ja kammeta niitä irrallensa. En onnistunut. Suvi ehdotti niiden upottamista pakasterasiassaan kuumavesihauteeseen. Ymmärsin heti luopua turhasta ylpeydestä ja pätevänä olemisesta; tein saamani neuvon mukaan. Jo tuotti tulosta. Lyhyessä hetkessä ahvenet olivat irti toisistansa ja minä niiden sisuksiin ja kyljille suoloja hieromassa, pannu voineen levyllä kuumumassa.
Meillä on liesituuletin epäkunnossa. Kaikki tiesivät puuhani, kun olivat nähneet sen alkuvaiheet keittiössä ollessaan. Ymmärsivät olla poissa kalan paistokäryistä, minä sulkea välioven ja avata akkunan. Vielä kohmeessa olivat kovasti ahvenet pannuun joutuessaan. Kääntelin niitä tajaan, että olisi lyhyitä iskukuumennuksia pannua vasten olevalle kyljelle, ja kattoa päin oleva kylki saisi sillä välin levätä ja tasailla lämpöjään; ulkopinnan paistokuumaa ja sisäosien jääkylmää. Näytti toimivan. En polttanut enkä kuivettanut lihoja, mutta kypsää tuli paksuimmaltakin kohdalta. Sen varmistin tekemällä veitsellä koeviiltoja selkärankaan ja selkään. Viskelin pirulliset pöläykset mustapippurijauhetta kalojen niskoille. Mietin Jaakon sanoja: in your face. Hymyilin.
Söin. Saatoin sulkea jo akkunan, koska paistokäryä ei enää tullut lisää. Oven pidin kiinni. Siitä saivat muut tiettäväkseen, että kalan aromi oli vielä keittiössä, tarttuva aromi. Tiesin jo, että selästä voi ottaa pelottomat haarukalliset, kun vain katsoi, että selkäevän tyngässä olevat ruodot jäävät pois. Ja nehän kyllä jäävät, kun liha on mureaa ja kypsää. Samoin vatsaontelosta pyrstöön päin, missä kala on umpinainen, voi selkärangan sivuitse ottaa palasia helposti, mutta vatsaonteloa reunustavat kyljet vaativat tarkkaa ruotojen kampaamista. Kylkiluut eivät ole aivan nähtävissä, mutta niiden paikat voi aavistaa ja laakealla veitsen vedolla ne voi nostaa kuin yhtenä harjaksena kohollensa ja siirtää pois. Päitä kaloilla ei enää ollut elokuisen perkaamisen jälkeen, mutta pään ympärykset toki vielä. Ne eivät olleet kummoiset syötävät; paljon joitain kiduksiin ja eviin liittyviä luulevyjä ja kalanmaksainen aromi. Siirsin ne sivuun.
Tiskasin kaikki käyttämäni kalut välittömästi. Pannun ja lastan ja lautaset. Pujahdin nopeasti oven raosta muihin huoneisiin nenäni aistia uudistamaan. Tulin kohta takaisin uuden nenän kanssa ja totesin kalan aromien ja paistokäryn kuoleutuneen lähestulkoon kokonaan pois. Olin tyytyväinen.
Seuraavana aamuna keittiöön tullessani kysäisin ensitöikseni muilta, olivatko he huomanneet ensihavaintonaan keittiössä paistokäryä. Eivät olleet he huomanneet. Hymyilin helpottunutta hymyä.
Kimmo
torstai 16. tammikuuta 2014
Pitkittäissuuntaisia pohdintoja trilogiasta Taru sormusten herrasta. Osa 2.
Oikeutettu väkivalta
Huomio: saattaa aueta vain kirjat lukeneille.
Taru sormusten herrasta sisältää muutamia moraalisesti arveluttavia viestejä, joista avaan tässä kahta toisiinsa liittyvää teemaa. Ilmeisempi niistä on sodan oikeuttaminen.
Se tapahtuu Sormusten herrassa fantasialle tyypillisesti vieraannuttamalla lukija vihollisesta. Vihollissoturit ovat epäinhimillisiä ja ällöttäviä örkkejä, joiden tappaminen tuntuu pääasiassa tyydyttävältä. Heidän johtajansa on vallanhimoinen ja kauhistuttava tyranni, joka ei arkaile käyttää väkivaltaa omiaan tai vihollisiaan vastaan päämääränsä saavuttamiseksi. Kysymykseksi jää, mikä olisi Sauronin näkemys omista motiiveistaan ja sodan kulusta, mikä olisi örkin näkemys hyvästä yhteiskunnasta, ja miksi se olisi vähemmän oikeutettu kuin hobittien, haltioiden ja ihmisten.
Kirjan kunniaksi on sanottava, että örkkien jutustelua sentään kuvataan muutamaan otteeseen, jolloin heidän kuvansa hiukan kirkastuu, ja tappamiseen tulee ripaus luonnollisempaa twistiä. Pääasiassa örkkien teurastus on kuitenkin hekottelun aihe. Sormusten herralla on sotapropagandan muoto.
Vähemmän ilmeinen moraalisesti arveluttava viesti koskee vallankäyttöä. Kirjan keskiössä seikkailee Gandalf, jolla on lukuisia nuoria ja joustavia, helposti manipuloitavissa olevia opetuslapsia, joille Gandalf ei aina kerro ihan kaikkea. Nuo nuoret seuraajat näyttäytyvät Gandalfin viisauden valossa oikeamielisinä ja hyveellisinä.
Tarinan kuluessa kohtaamme myös skeptisempiä henkilöitä, joilla on monesti paljon realistisempi ote keskimaan politiikkaan kuin Gandalfilla. He eivät niele purematta Gandalfin poliittisia näkemyksiä, koska heillä on itsellään iän tuomaa arvokasta jäykkyyttä, omaa inertiaa, tahtoa. He näyttäytyvät kirjassa typerinä, alhaisina ja paheellisinakin, harhautettuina.
Nuori ihminen on helposti karismaattisen johtajan johdateltavissa, kun taas vanhemmalla ihmisellä on voimakkaampi tahto ja näkemys asioiden oikeasta hoitotavasta. Kun kaksi tällaista näkemyksekästä ihmistä tapaa, ei ole mitenkään itsestäänselvää, kumpi heistä on oikeassa. Näin ei ole myöskään Sormusten herrassa. Gandalfin vastustajat esitetään heikkoina houkkina, vaikka lopulta velhon kantaa ei puolusta kuin joukko outoja onnenkantamoisia (ks. Osa 1).
Jaakko
Huomio: saattaa aueta vain kirjat lukeneille.
Taru sormusten herrasta sisältää muutamia moraalisesti arveluttavia viestejä, joista avaan tässä kahta toisiinsa liittyvää teemaa. Ilmeisempi niistä on sodan oikeuttaminen.
Se tapahtuu Sormusten herrassa fantasialle tyypillisesti vieraannuttamalla lukija vihollisesta. Vihollissoturit ovat epäinhimillisiä ja ällöttäviä örkkejä, joiden tappaminen tuntuu pääasiassa tyydyttävältä. Heidän johtajansa on vallanhimoinen ja kauhistuttava tyranni, joka ei arkaile käyttää väkivaltaa omiaan tai vihollisiaan vastaan päämääränsä saavuttamiseksi. Kysymykseksi jää, mikä olisi Sauronin näkemys omista motiiveistaan ja sodan kulusta, mikä olisi örkin näkemys hyvästä yhteiskunnasta, ja miksi se olisi vähemmän oikeutettu kuin hobittien, haltioiden ja ihmisten.
Kirjan kunniaksi on sanottava, että örkkien jutustelua sentään kuvataan muutamaan otteeseen, jolloin heidän kuvansa hiukan kirkastuu, ja tappamiseen tulee ripaus luonnollisempaa twistiä. Pääasiassa örkkien teurastus on kuitenkin hekottelun aihe. Sormusten herralla on sotapropagandan muoto.
Vähemmän ilmeinen moraalisesti arveluttava viesti koskee vallankäyttöä. Kirjan keskiössä seikkailee Gandalf, jolla on lukuisia nuoria ja joustavia, helposti manipuloitavissa olevia opetuslapsia, joille Gandalf ei aina kerro ihan kaikkea. Nuo nuoret seuraajat näyttäytyvät Gandalfin viisauden valossa oikeamielisinä ja hyveellisinä.
Tarinan kuluessa kohtaamme myös skeptisempiä henkilöitä, joilla on monesti paljon realistisempi ote keskimaan politiikkaan kuin Gandalfilla. He eivät niele purematta Gandalfin poliittisia näkemyksiä, koska heillä on itsellään iän tuomaa arvokasta jäykkyyttä, omaa inertiaa, tahtoa. He näyttäytyvät kirjassa typerinä, alhaisina ja paheellisinakin, harhautettuina.
Nuori ihminen on helposti karismaattisen johtajan johdateltavissa, kun taas vanhemmalla ihmisellä on voimakkaampi tahto ja näkemys asioiden oikeasta hoitotavasta. Kun kaksi tällaista näkemyksekästä ihmistä tapaa, ei ole mitenkään itsestäänselvää, kumpi heistä on oikeassa. Näin ei ole myöskään Sormusten herrassa. Gandalfin vastustajat esitetään heikkoina houkkina, vaikka lopulta velhon kantaa ei puolusta kuin joukko outoja onnenkantamoisia (ks. Osa 1).
Jaakko
lauantai 4. tammikuuta 2014
perjantai 3. tammikuuta 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)