Tyylikäs sörsseli

Eilen syntyi jämäaineksista siivouspäivän keskellä vahingossa näin blogiuskottava annos. Yleensä tekemäni ruoat näyttävät sörsseleiltä, joten pakkohan tämä onnistumisen kokemus on nyt jakaa, vaikka tämä ruoka ei sovi tippaakaan joulunaikaan.

Näin hemaisevan tyylikkääseen (!!) ruoka-annokseen ei näköjään paljon aineksia tai rahaakaan tarvita. Tässä ainesosina: Jaakon joskus töistään mukaan saama, pakastimen perälle hautautunut briejuuston känttyrä (0 euroa), dyykattu rucola (0 euroa), spagetti (vähän euroa) ja auringonkukansiemenet (en muista mitä ne maksaa punnitse ja säästässä). Auringonkukansiemenet ovat muuten uusi lempiainekseni. Luin Hesarin taannoisesta proteiinijutusta, että eri proteiininlähteissä on erilaisia proteiineja, ja niitä pitää saada monipuolisesti. Tähän asti suurin osa on varmaan tullut (soija?)pavuista, mutta papujen lisäksi pitäisi syödä mm. juuri siemeniä ja pähkinöitä. Ehkä hyvä, että vuosien kasvissyönnin jälkeen tämäkin asia vihdoin selviää.

Tämän hienouden valmistus oli varsin helppoa, kuten arvata saattaa. Spagetti vain keitetään al denteksi ja vedet kaadetaan pois. Brie lisätään sekaan palasina, niin että se vähän sulaa. Auringonkukansiemenet laitetaan sekaan myös tässä vaiheessa. Voi laittaa pippuria ja suolaakin. Lautaselle vielä rucolaa ja siemeniä päälle silmää palvelemaan.

Tämä oli mun mielestä ihan hyvää, mutta Jaakosta vähän pahaa, koska sillä on vähän hankala suhde homeeseen juustoissa.

Nyt olen valmis syömään pelkkiä jouluruokia tästä eteenpäin! (Ainakin pari viikkoa.)








Hyvää joulua!

Maria

Päivän asu, osa 1

Lauantai-iltana juhliin lähdössä. Mekko: Indiska, Huultenrajauskynä: Mac, sävy currant, Huulipuna: Mac satin lipstick, sävy cyber, silmämeikki: Lumene. Vakosamettihousut: James, Vyö: Diesel, Villapaita: vintege löytö (alkup. Tallinna). Hiustuotteet: Schwartzkopf got2b chaotic moulding gum, X-tra muotovaahto super strong.

 <3 Mar1a & JaaXXo

Pitkittäissuuntaisia pohdintoja trilogiasta Taru sormusten herrasta. Osa 1.

Kohtalo ja sankaruus

Huomio: saattaa aueta vain kirjat lukeneille. Lisäksi sisältää paljastuksia tarinan sisällöstä.

Yksi Sormusten herran kantavia teemoja on kohtalo. Kohtalon läsnäolo kenties kertoo omaa tarinaansa Tolkienin mahdollisesti osittain uskonnollisesta missiosta. Väkevästi ja moraalisesti läsnä se on yhtä kaikki.

Kohtalon esiintuonti on paikoitellen jopa osoittelevaa. Gandalf viittaa voimakkaaseen luottamukseensa kohtaloon siellä täällä tarinan varrella, lähinnä kannattaessaan strategisia ratkaisuja, jotka vaikuttavat lepäävän merkittävältä osin sattuman päällä. Lukijalle tulee mieleen, olisiko hänellä kenties tietoa ylemmän tason liikehdinnästä, pelaako hän kenties peliä, joka jää lukijaltakin pimentoon. Itse arvelen, että Tolkienin viesti ei ole tämä, vaan että Gandalfin luottamus hyveeseen, kohtaloon, ja maailmassa toimiviin väkevimpiin voimiin, on merkki Gandalfin viisaudesta: taistelu on voitettava täydellisesti tai sitten hävittävä. Ei saa tinkiä.

Luettelen suosikkikohtiani, joissa kohtalo tulee esiin.

1) Konnusta ei lähde liikkeelle kaksi hobittia, vaan neljä. Miksi? Samin typerän hölöttämisen takia! Tämä on hienointa: monessa kohtaa tarinaa hahmojen alhaiset päämäärät tai muut heikkoudet päätyvät palvelemaan hyvää. Neljän hobitin läsnäolo on aika tärkeä seikka sen kannalta, mitä tapahtuu kun Frodo ja Sam lopulta lähtevät omille teilleen.

2) Kun Rautapiha on vallattu ja Gandalf jutustaa julkisesti Sarumanin kanssa, eräs alhainen hahmo paiskaa alhaalla seisovaa joukkiota ensimmäisellä käteensä sattuvalla esineellä. Hölmö hobitti nostaa murikan ensimmäisenä, joutuu sen lumoihin, ja kielloista huolimatta tulee ottaneeksi yhteyden suoraan Mustaan torniin. Mikä alhaisista hölmöyksistä johtuvien sattumien ketju, joka vieläpä kytkeytyy edellä mainittuun sattumaan! Tapahtuman johdosta Sauron arvelee Sarumanin saaneen haltuunsa hobitin sormuksineen, eikä osaa varautua todellisuudessa käynnissä olevaan suunnitelmaan.

3) Sattumien kuningas on tietenkin se, jota tarinassa pohjustellaan pitkin matkaa. On nimittäin eräs, joka on jäänyt henkiin sankarien hellämielisyyden ansiosta, vaikka monen mielestä olisikin ansainnut kuolla. Aina kun aiheesta puhutaan, Gandalf puolustaa hylkiötä. Vieläpä hän kerran sanoo: moni, joka ansaitsisi elää, kuolee - onko sinulla valta antaa heille elämä takaisin? Älä siis jakele niin innokkaasti kuolemantuomioita. Tämä rääpäle taasen on lopun tärkeimmän ratkaisun kannalta täysin välttämätön - ja siinäkin tilanteessa juuri kokonaisena itsenään, alhaisuutensa takia; ei siitä huolimatta. Sattuma lopulta ratkaisee koko sodan - sankarien tietoiset sankarteot ovat siinä suhteessa sivuosassa.

Kohtalo on kytköksissä myös siihen, miten koko tarinassa käsitellään sankaruutta. Sankari on nimittäin buddhalaisittain hän, joka ymmärtää kohtalonsa, ja tyytyy siihen - tai oikeastaan paremminkin kestää kohtalonsa.

Aiheesta käydään Frodon ja Samin välillä keskustelu Cirith Ungolin nurkilla: on niitä seikkailuja, joihin sankari lähtee tietoisena ja seikkailun itse iloisesti valiten - hän seikkailee ja palaa loputa voittajana kotiin; ja sitten on niitä seikkailuja, joihin sankari joutuu, ja tietoisina kaikista vaaroista kulkee eteenpäin täyttäen juuri sen paikan, joka hänelle kuuluu, mutta pohjimmiltaan hän on kykenemätön kontrolloimaan kohtaloaan. Juuri tällaisia sankareita Frodo ja Sam ovat. Niitä iloisia seikkailuja on mukava kuunnella, mutta ne toisenlaiset seikkailut ovat oikeasti suuria, ja ne muistetaan, vaikka ne ovatkin usein synkkiä ja pelottavia.

Jaakko

Minä keitän nyt perunaa. Kattila on levyllä, ja levy on kolmosella. Seison ihan kiinni hellassa. Nojaan siihen. Nojaan eteenpäin. Hella on kiinni lattiassa ja seinässä. Ne ovat kiinni talossa ja talo Munkkiniemessä. Huojuttelen ruumistani höyryssä, joka tuoksuu omalle. Äsken pesin perunat hanan alla, kynsin vähän kuorta vähemmäksi ja mietin mikä on multaa ja mikä vaan perunan mustaa rupisuutta. Nämä ovat pieniä. Vihreitäkin vähän.

Minulla on huono näppäryys. Siksi nämä perunat kimpoilivat pestessä välillä karkuun, menivät lattialle. Minä nostin aina takaisin ja otin muovisesta pussista uusia. Pussin ilma tuoksui samalle, kuin serkkuni vihreä talvitakki. Tupakalle ja jonkun sotaväen varastolle. Niinpä ne nämä perunatkin vähän tuoksuvat samalle. En pane pahakseni.

Kesällä nämä olivat maassa. Aivan tuossa lähellä. Rauhan mailista vinottain Turun tielle päin, ensimmäinen metsikkö, paljon kotiloita ja sääskiä. Panin maahan vähän liian myöhään, maa ei ollut hyvin muokattu, en lannoittanut. Halusin nähdä, mitä luonto haluaa perunoista tehdä. Annoin sen viedä tanssin, odotin, en käynyt häiritsemässä. Kesä meni touhutessa aivan muita asioita. Sellaisia, jotka vaativat paljon valmisteluita, istumisia, aiheesta eksymisiä. Sitten ne asiat tulivat aina vuorollaan valmiiksi, mutta hävisin heti kuin salaman valo. Mikään ei ollut eri lailla lopuksi. Siksi perunat saivat aurinkoakin, vihertyivät yläpuolelta.

Istun tuolille ja katson yli parkkipaikan kohti Turun tietä ja Rauhan mailia. En ole tänään poistunut kotoa vielä. Minä sain tehdä koulutöitä kotona. Kun kello tuli yli virka-ajan päättymisen, minun rupesi tekemään näitä perunoita mieli. Kävelin lämmintä lattiaa keittiöstä käytävään ja jokainen askel oli hyvä askel. Minä otin ne kaikki. Perunoista otin tähän puolet. Aiemmin olin jo syönyt puolet, joten tämä on sadon neljännes. Seuraavaksi tulee kahdeksasosa. Viimeinen peruna ei tule koskaan.

Nyt minä nostan kattilan levyltä ja veden kaadan altaaseen. Olen keittiössä, joka on minun oma, ja ei kuitenkaan ole minun oma. Käyn uudelleen käytävän jääkaapin luona ja otan voita. Perunat ovat nyt vihreällä lautasella ja panen voilastuja niitten väleihin sopusuhtaisesti. Istun lautasen ääreen tuolille ja liikautan välillä jalkapohjia lattiassa, josta löytyy aina uusia kohtia jalkapohjille. Voi sulaa.

Nämä perunat ovat aika makeita ja nuoren tuntuisia. Pidän näistä.


Kimmo

kun joulu on

Tänä viikonloppuna teimme Leilan ja Jaakon kanssa ruokapostauksen arvoisen lauantailounaan: uuniriisipuuroa. Sopii täydellisesti sellaiseen päivään jolloin on paljon puuhaa kotona - ei ehdi varsinaisesti kokkaamaan, mutta aikoo hengailla kotona ja voi odottaa puolitoista tai jopa kaksi tuntia puuron kypsymistä.

Se oli näin helppoa: voideltuun uunivuokaan kaadettiin 1,5 litraa maitoa ja kolme desiä puuroriisiä ja teelusikallinen suolaa. Sitten uuniin 175 asteeseen. Sitten vaan odotellaan ja välillä sekoitetaan jos muistetaan.

Lopuksi lauletaan joululauluja ja nautitaan kanelin, sokerin, maidon ja glögin kanssa. Me laulettiin "Kun joulu on". Koska siinä on se äiti laittanut "kystä kyllä". Meillä ei kyllä ehkä ole oikein sellaista äitihahmoa täällä Kerhossa. Eikä ehkä isääkään (Liimu-kodin aikana ajattelin kyllä salaa, että Olli olis meidän "perheen" isä, tai ehkä eno, mutta nyt Ollin jälkeen on vallinnut vähän isätön tunnelma - ei kylläkään huonolla tavalla, vaikka Ollia ikävä onkin). Ollaan siskoja ja veljiä.

Harmi, ettei riisipuurosta tullut kuvaa. Ei sillä, että se nyt olisi näyttänyt muulta kuin mönjältä.


Maria

Syksyn satoa

Ei syksyn sadonkaan tarvitse olla vain tylsiä sienenkäppyröitä. Toivoo Succis.

22.9.

Eilen oli vuosittainen väkivallattomuuden ja aselevon päivä päivä. Häpeällisen myöhäisellä aamukahvilla vielä ajattelin, että helppo homma: kello käy jo puolta päivää, enkä ole tarttunut yhteenkään aseeseen. Sitten päätin aloittaa päivän homman, saarnankirjoittamisen praktikumin jumalanpalvelusharjoitukseen. O-ou. Saarnanhan tulee pohjautua raamattuun, ja olin kuullut, että raamattua käytetään nykyään lyömäaseena.  Pienen sisäisen kamppailun jälkeen jätin lyömäaseen lepäämään ja siirsin homman huomiseen. Kiitos sekulaarit merkkipäivät! Näitä lisää, arkipyhiksi, kiitos!

Saarnan pusertamisen sijasta leivoin suklaakakun siskon kanssa. Oli tosi hyvää.

En lähde ollenkaan mihinkään kuvapostaukseen. Jokainen itseään ja todellisia suklaakakkuja arvostava ihminen tietää, että mitä mitättömämmän näköinen suklaakakku, sitä parempi. Täydellinen suklaakakkuhan näyttää ihan löröltä ja sillä on ihan muita vahvuuksia kuin valokuvauksellisuus.

Suklaakakku, kauhea kaloripommi. Se siitä aseistakieltäytymisestä. Parempi yritys ensi vuonna.

- Suvi

ääressä taivaan pöydän

Koska tässä blogissa on tarkoitus keskittyä kaikkeen oleelliseen ja siihen välillisesti liittyviin asioihin on aika ensimmäisen ruokapostauksen.

Eilen meillä oli ruokana Leilan punajuuripastaa. Nimensä se on saanut siitä, että muistan selvästi nimenomaan Leilan löytäneen kyseisen ohjeen Pirkka-lehden (?) ruokaliitteestä joskus - ei kauankaan - tähän kotiin muuttamisen jälkeen. Koska olennainen kirkastuu monissa yksinkertaisissa asioissa, myös tämä ruokalaji on jaettava kyseisessä blogissa. Ainesosia ei lähtökohtaisestikaan ole monta ja alla olevan ohjeen b-osiossa on vielä pelkistämisen (ja vyön kiristämisen) varaa.

a) kastike (kolmelle)

sipuli
punajuuria raasteena (esim. 4 isoa)
kermaa/ kaurakermaa 2-3 dl
vähäsen vettä
suolaa ja pippuria

Sipuli pilkotaan ja kuulloteaan, punajuuriraaste lisätään joukkoon ja kuullotetaan myös. Lisätään tilkka vettä, maustetaan suolalla ja pippurilla ja annetaan hautua hetki. Lopuksi lisätään kerma (esim. 2 dl, paitsi isoon määrään tietty enemmän).

b) lisukkeena spagettia, aurajuustoa ja rucolaa


En nyt osannut laittaa mitään tarkkoja määriä, kun ei ole ollut tapana niin pitää kirjaa sellaisista pikkuseikoista. Jaakko kuori ja raastoi punajuuria niin innokkaasti, että yhtäkkiä olimme vähällä hautautua punajuuriraasteeseen ja nyt sitä on iso kulho odottamassa pääsyä kasvispihveihin tai borskeittoon.

Tämä on ehkä lempi pastakastikkeeni - punajuuren maku pääsee todella oikeuksiinsa. Otsikkoon viitaten toivon, että tuonpuoleisessa tätä tarjotaan ainakin kerran viikossa.

Maria

syviä hymyjä

Nojattiin pöydän reunaan, vastatusten, matkustamisesta ja kaikesta pohtimisesta uupuneina. Leo helisytti mun kaulakorua ja mä yritin saada hänet syömään lasagnensa loppuun. Leo on 2,5 vuotta. Voisin viettää vaikka kaikki vapaapäiväni siskonpoikien kanssa. Räpytellään silmiä ja halataan. Juostaan ja riemu pursuaa yli, joka puolelta.

Myöhemmin Jaakko kuori punajuuria ja Kimmo mietti, voisiko värjätä niillä punajuurenkuorilla vanhan takin. Illalla syötiin punajuuripastaa. Päätettiin perustaa blogi, "siivous- ja ruokablogi". Tänne kuuluu hyvää. Maria teki tyrnihyytelöä. Jaakko on opetellut beatboxaamaan. Ja

"Äiti aina kiroili, että voi himpunpimppu."

Leila