Je suis celui qui suis

Eli pieni viivähdys Jumalan olemassaolon ja automaattiaseiden äärellä.


On olemassa puhetta ja puheen viittauskohteita. On olemassa inhimillistä toimintaa, vaikkapa tiedettä, joka möyrästää viittauskohteiden keskellä alati luoden uusia näköaloja, todellisuuksia suorastaan, ja joka näiden valtavien voimiensa ansiosta tulee monasti samaistetuksi tuohon nimeämättömään, joka kuitenkin on sen syntyperä ja sen kuolema.

On olemassa elektroni, joka on tarina, joka on kerrottu, jotta jokin kokemuksellinen data saataisiin punotuksi osaseksi johonkin mielekkääseen merkityskokonaisuuteen. Tämä on ehkäpä monelle vanha juttu: jokainen arkipäivän tilanteesikin on sinänsä sisällyksetöntä impulssien virtaa, joka jollain vääjäämättömyydellä jäsentyy myyttisiksi tarinoiksi tuoleista, pöydistä ja kahvinkeittimistä, jotka tarjoilevat jotain yllätyksetöntä päivästä toiseen, joka ei sinällään sisällä mitään lupausta siitä, että asioilla olisi jotain mielekästä totuutta tai yhteyksiä taustallaan.

Sen sijaan on hurjasti luottamusta, johon nojaa ensi sijassa sellainen asia kuin tiede, joka uupumatta etsii mielekkäitä hallittavissa olevia kokonaisuuksia sinänsä merkityksettömän datan seasta. Sitten on tieteelle sukulainen teknologia, joka yrittää olla hallitsemista sinänsä, luottamuksen sijasta pelkkää manipulaatiota. Mutta jättäkäämme teknologia hetkeksi rauhaan. Nyt puhutaan tieteestä ja uskonnoista sikäli kuin molemmat yrittävät kertoa lähtökohtaisesti mieleltään vajaasta maailmasta mielekkäitä tarinoita.

Näin tehdessään ne mullistuvat alituiseen, koska kaikesta datasta on aina mahdollista kertoa lukematon määrä tarinoita. Tieteellä sinänsä on tästä jonkinlainen itseymmärrys: tulee jokin poikkeama, joka synnyttää tarpeen uudelle tarinalle, ja aivan hyvin voi käydä niin, että tuo uusi parempi tarina on aivan erilainen kuin se edellinen. Esimerkkinä voi käyttää klassista suhdetta Newtonilaisen ja Einsteinilaisen fysiikan välillä. Molemmat toimivat tietyissä olosuhteissa jokseenkin samalla tavalla, mutta piirtävät maailmasta perustavanlaatuisella tavalla erilaista kuvaa.

Samoin Raamattua, muita pyhiä kirjoja, tai laajemmassa mielessä "Jumalan sanaa", koko luomakuntaa voi kuulla ja lukea loputtomin eri tavoin. Kirkkohistoriamme on tästä esimerkkejä täynnä.

Nämä huomiot saattavat johtaa luulemaan, että muusta ei olekaan kyse, on kyse vain kilpailevista tarinoista, jotka sinänsä ovat samalla viivalla keskenään. Mutta tämä harhaluulo hukkaa sen totuuden, että tarinat syntyvät jossain paikassa ja ajassa, ja suhteessa joihinkin olosuhteisiin. Einsteinin on selitettävä uusien ilmiöiden lisäksi se, miksi Newtonin ajatukset toimivat. Jos kertoisin arjestani uuden tarinan, sen täytyisi toimiessaan sisältää myös kahvinkeittimeni toiminnan jossakin kenties radikaalistikin uudessa muodossa, tai vähintään sen täytyisi pystyä vakuuttamaan minut jollain muulla keinolla.

Lyhyesti sanottuna: tarinat luovat ja avaavat mahdollisuuksia ja merkitysulottuvuuksia, käskyjä, kieltoja ja huudahduksia huikaisevassa määrin, mutta ne eivät itse selitä omaa syntyään, eivätkä omaa muuttumistaan toisikseen.

On olemassa trauma. Trauma sinällään ei lähde pois, vaikka sen oireista kerrottaisiin minkälainen tarina vain. Traumasta saa otteen vasta kertomalla oikean tarinan, tarinan traumasta, joka avaa sen, käy sen juurille asti. Joku, joka kieltää trauman olemassaolon, voi olla kykenevä kertomaan itselleen toimivia tarinoita omasta elämästään, mutta traumaa hän ei kykene parantamaan.

On olemassa luokkaristiriita. Joku, joka kertoo tarinaa vaikkapa tasa-arvoisesta vapaasta kilpailusta, voi hyvinkin selittää monia ilmiöitä yhteiskunnassa, mutta luokkaristiriitaa hän ei kykene poistamaan hyväksymättä sitä ensin, kertomatta siitä jonkinlaista tarinaa. Talousjärjestelmämme on historiallinen ja kontingentti, sen muutoksia ja kriisejä ei kykene selittämään sellainen, joka pitää sitä välttämättömänä ja ikuisena.

Lisäksi on olemassa Jumala ja Jumalalla tosia profeettoja. Jos ajattelen, että Jumala on samalla tavalla tosi asia kuin trauma tai luokkaristiriita, minun ei tarvitse hätäillä ja hötkyillä sen kanssa, miten paljon niitä yritetään kieltää tai miten paljon niistä tehdään pilkkaa. Nämä asiat eivät muuta Jumalaa tai profeettoja mihinkään. Tästä asiasta, hyvät kristityt sisarukset, on Raamattu pullollaan esimerkkejä, joissa kansa kieltää ja venkoilee, mutta Jumala toimii heistä riippumatta. Ihmisiä ja heidän ajattelunvapauttaan sopii toki suojella kaiken maailman kiusanhenkiä vastaan, ja tasa-arvoisesti keskustellen voi esitellä erilaisia näkökulmia. Mutta Jumalaa minun ei tarvitse suojella, oikeaa uskoa minun ei tarvitse suojella. Sikäli kuin ajattelen, että ne ovat oikeanlaisia, ne tekevät itsensä tykö jonkinlaisella vääjäämättömyydellä, kahvinkeittimen ja tuolin, trauman ja luokkaristiriidan lailla.

Jos sen sijaan lähden ammuskelemaan journalisteja sen takia, että he ovat pyrkineet erilaisin retorisin tai kuvallisin välinein tökkimään reikiä tarinaani Jumalasta, tulen paljastaneeksi, etten oikeastaan pidäkään Jumalaani totena. Pidänkin Jumalaani tarinana, jolle toiset tarinat, kuvainraasto ja pilkka ovatkin aito uhka. Sillä tarinoita toki syntyy ja kuolee, tarinat ovat kuolevaisia. Tieteessä ei enää puhuta kauheasti eetteristä tai flogistonista, eikä kirkossa keräillä almuja ainakaan vanhaan malliin. Jotkin tarinat eivät kestä ajan myrskyjä.

En tarkoita sitä, että näiden tarinoiden rinnalla olisi joitakin määriteltävissä olevia tarinoita, jotka pysyisivät ikuisesti. Kaikki tarinat tai ainakin niiden tulkinnat näyttävät muuttuvan. Se ei kuitenkaan tarkoita etteivätkö ne olisi jossain määrin sisältäneet jotain totta, olleet jossakin mielekkäässä suhteessa nimeämättömään, samoin kuin Newtonin tarina elää Einsteinin tarinan sisällä, sen kenties tunnistamattomaksi muuttamana. Mutta jos tahdon suojella tarinaani väkivalloin, paljastan suojelevani tarinassani jotain sellaista, joka on aidosti vaarassa muuttua toisten tarinoiden vaikutuksesta, joka ei osaa puolustaa itse itseään muita tarinoita vastaan. Paljastan puolustavani Joulupukkia naapurin Eskoksi kutsuttua selitysmallia vastaan.

Mikä sinänsä kiinnostavaa, Joulupukissakin vaikuttaa olevan jotain sellaista totta, joka kestää uuden selitysmallin. Naapurin Esko ei tee Joulupukista turhaa tarinaa.

Jaakko


PS. Olen kiitollisuudenvelassa Tuomas Nevanlinnalle erityisesti "tarinatodellisuuden" kritiikistä ja siitä huomiosta miten erityisellä tavalla trauma ja luokkaristiriita ovat olemassa. Tällä en tahdo sanoa, että arvelisin hänen allekirjoittavan ajatuksiani.

Ainetta se vain on

Lukion filosofianopettaja tarjosi meille aikoinaan mahdollisuuden kysyä jotain ihan oikealta filosofilta. Kyseessä oli luullakseni FETO:n "Kysy filosofilta" -konsepti.

Näsäviisaana uskisälykköpyrkyrinä muotoilin kysymykseni materialismista: Missä mielessä materialismia voi pitää materialistisena, jos nykytieteen käsitys on, että aine (materia) itse asiassa on energiaa tai aaltoliikettä tai ehkä jotakin ihan muuta? Olin siis oppinut hienon sanan "materialismi" ja jotain vielä hienompaa fysiikan tunnilla ja oikein hienosti osasin yhdistää oppimani kuin kunnon hikarin kuuluukin. Saamani vastaus oli taputus päälaelle ja jokseenkin intohimoton "fysikalismi"-käsitteen esittely.

Jos tahtoisimme tulkita pikku-Jaakkoa myönteisen kautta, voisimme ehkä ajatella, että sekavista motiiveistaan huolimatta hän oli havainnut käsitteiden palapelissään epäjohdonmukaisuuden, palan, joka oli liian pieni sitä aukkoa varten, joka sille oli kuvassa suunniteltu. Kenties löysin häivähdyksen jostakin tyhjyyden tunnusta.

Materian aineettomuus tulee fysiikan opiskelijoiden lisäksi vastaan heitä, jotka syventyvät marxilaiseen dialektiseen materialismiin. Materiassa on toki kyse aineesta tavallaan arkimielessäkin, mutta vähemmän puista ja kivistä ja ennemmin esimerkiksi junasta, höyrykoneesta ja Kehruu-Jennystä. Marxin materia koostuu todellisimmista asioista, niistä asioista, joilla on väliä, eli ihmisten todellisesta toiminnasta, tuotantosuhteista, valtasuhteista. Ihmisten yhteistoiminta ja työ on sitä dynaamisesti olemassaolevaa todellisuuden perusmateriaa, jota on tarkasteltava historiaa ymmärtääksemme.

Materian aineellisuus pakenee heitäkin, jotka opiskelevat Levinasia.  Myös Levinasin tutkima materia on arkikielen aineeseen verrattuna sitä, millä on enemmän väliä. Levinas puhuu materiaalisuudesta, joka on materiaakin materiaalisempaa. Hyperbolinen ilmaus sopisi ehkä Marxinkin ajatteluun siitä, mitä tuotantosuhteiden todellsuus on: se on materiaalisempaa kuin tiedemiesten tutkimat abstraktit aaltoliikkeet ja kvantit. Nuo aaltoliikkeet ja kvantit tulevat olemassaoleviksi eli todellisiksi vain sikäli kuin yhteiskunnalliset suhteet mahdollistavat niiden olemassaoleviksi tulemisen tieteessä, taiteessa, ydinvoimalassa.

Levinasilainen materiaalisuus sen sijaan ilmenee katseiden kohtaamisessa. Kun katson sinua silmiin, tulen vastatusten sellaisen materiaalisuuden kanssa, joka on ainetta akuutimpaa. Tulen vastatusten sellaisen kanssa, jolla "on enemmän väliä" kuin aineella. Tulen vastatusten sellaisen kanssa, joka näyttää olevan se, joka antaa aineelle merkityksen, materiaalisuuden. Omenan makeus on todellista, koska sinä voit syödä sen, koska voin poimia sinulle omenan.

Olet materiaalinen siinäkin mielessä, että olet äiti (mater). Sinun aineellinen ihosi vaikuttaa kohdulta, nahkapussilta, joka noppapusseista ja rahakukkaroista poiketen kätkee sisäänsä Toisen ihmisen. Voin yrittää aavistella tuota toista ihmistä ihosi aineellisuuden kautta, kuten voin yrittää arvailla lapsen olemusta odottavan äidin mahaa katsellen. Mutta todellinen merkityksesi onkin kätketty tuon materiaalisuutesi sisään, äidillisyyteesi silmissäni, joka on kaikkea fysikalistista materiaalisempaa, äidillisempää, velvoittavampaa, akuutimpaa.

Palatkaamme nuoren Jaakon luokse. Hänen tärkein ontologian opettelunsa tapahtuu jossain aivan muualla kuin filosofia-oppiaineen sisältöjen parissa. Se tapahtuu niissä törmäysten välyksissä, joissa hän opettelee toimimaan ja hengittelemään. Hän opettelee lähes epätoivon vimmalla intelligentsian kieltä päästäkseen ylös sosiaalisia portaita, joiden todellinen merkityksellisyys sijaitsee muualla kuin fysikalismin ja materialismin erossa. Se sijaitsee ihmisten välisissä suhteissa, puhetavoissa, ilmeissä, eleissä ja kosketuksissa. Se sijaitsee käytävillä kävelevissä piukeissa nahkapusseissa, jotka kätkevät sisäänsä selvittämättömiä salaisuuksia.

Jaakko

Taiteilija

Taiteilija ei ole välttämättä sellainen hahmo, joka olisi kokenut eniten tai näkisi eniten. Taiteilija on ehkä paremminkin sellainen hahmo, joka osaa näkemästään ja kokemastaan tislata ylös ja ulos sen, mikä saa tuttuudellaan suojauksen laskemaan ja sitten pääsee iskemään alavatsaan vieraudellaan.

Jaakko

Metamusiikkia

Jostain syystä minua ovat usein aivan erityisesti viehättäneet sellaiset kappaleet, jotka on osoitettu suoraan kunnianosoitukseksi jollekin muusikolle, kappaleelle tai tyylisuunnalle. Niissä on jotain sellaista lapsekasta suoruutta, joka ei suvaitse tekotaiteellista nitkuttelua.

Tämä on minulle ehkä jonkinlainen salainen pahe, koska normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on olla joka nivelestään sidoksissa elettyyn todellisuuteen, ja varoa kerrostumasta itse itsensä päälle. Samoin normaalisti ajattelen, että taiteen tehtävä on seilailla uusille vesille, ratkoa uusia saumoja, kaivaa uusia kuoppia, ja varoa lilluttelemasta omissa liemissä.

Näiden laulujen kanssa en osaa kuitenkaan olla möhimättä mehuissani. Saavat aikaan jonkin ihmeellisen sykähdyksen. Ehkä näissäkin on kuitenkin pohjimmiltaan kyse jostain yleisemmästä inhimillisestä, kosketetuksi tulemisen vaikutuksesta elämään, rakkaudesta?

Laittakaapa kommenttia tai viestiä, jos tulee mieleen muita musiikkia käsitteleviä kappaleita. Mulla on esimerkiksi sellainen epämääräinen olo, että on joitakin punk-kulttuuria ylistäviä punkbiisejä, mutten saa nyt mieleen muita kuin tuon Bad Religionin kappaleen.


Teppo Nuorva: Laulun vaunuissa
Asa: Hip hop hurraa

Nämä kappaleet muistuttavat toisiaan muutamassa suhteessa. Molemmissa laulun kertoja aloittaa muistelemalla omaa nuoruuttaan musiikkikulttuurin parissa, jotakin tai joitakin yksittäisiä käänteentekeviä elämyksiä. Kerronta on molemmilla sopivan suppeaa, mutta muutamat sanat saavat kylmät väreet selkäpiihin.

"Vuonna 76 tuli kirkkoon mies ja lapikkaat,
ja se lauloi ja se huusi Kala-Pekat, Ambomaat.
Taisi olla ääni Herran, yläkerran nimittäin,
se jonka kuulin."

"Ysärin puolvälis koukkuun jäin,
kun Murmurit Stoan katol keikalla näin: kato näin,
hei mitä täällä tapahtuu
läppä rupee lentää pienet mielemme vapautuu
sukkapipot pääs, villasukat mikissä"

Molemmissa kappaleissa on tärkeää nimenomaan tietty alakulttuuri, johon liittymisen myötä alkaa myös oma musiikinteko. Tämä alakulttuurin sisäinen symmetrisyys on ohjelmallisemmin esillä Asan kappaleessa, kun taas Teppo seilailee nuoruusmuisteloiden jälkeen yksilöllisemmille vesille.


Bad Religion: Streetkid named Desire

Tämä astuu askeleen poispäin musiikista. Kyse on enemmänkin kulttuurin vaikutuksesta kertojan elämään, tuesta murroksen aikana. Tämä aiheuttaa minulle silti samanlaisia viboja kuin yllämainitut.

"It was punk fifteen in the evening
and it was time to set the town on fire
I saw my boots and my hair as reflected in the mirror
reveal a streetkid named desire"


Plutonium 74: Radio menee ylös

Tämän kappaleen kohdalla en voi olla lopullisen varma aiheesta, mutta olen aina ajatellut, että kyse on musiikista. Tässä tapauksessa ei mistään tietystä artistista tai edes tyylisuunnasta, vaan ylipäätään musiikista.

"Onko se haju maku ehkä ääni
tuleeko se ulkoa vai keittiöstä,
komerosta, tuolin alta.
Naisen suu aukeaa
leivänpaahdin kohoaa ylös
sohva kohoaa ylös
naisen niskakarvat kohoaa."




Plutonium 74: Kasiolove

Tämä on varsinaisen sisältönsä puolesta mystisempi ja monikerroksisempi kuin edellinen. Mielestäni musiikin mystistä tenhoa ylistävä aspekti on kuitenkin muiden ohella voimakkaasti läsnä.

"Oli aika seurata
mielen syvyyksissä kytenyttä halua
Antaa suoniston paukkua
voimasta tuhannen volttia
Se oli kasiolove, ah
Kasiolove."
 

Jaakko Löytty: Mahalia Jackson

Löytyllä on monia musiikkia ylistäviä kappaleita, mutta tämä on yksi suorimmista ja suorasanaisimmista.

"Sinä laulat todeksi luvatun maan."

Onko kukaan tällaista koskaan yksinkertaisemmin ja tehokkaammin sanonut?


Jaakko

Sydänfilmi

Kuljin tässä muutaman päivän ajan kaikkialla (= työpaikalla, opiskeluissa, iltariennoissa) mukanani sydämenmuotoinen ilmapallo - ja kamera. Videoklipeistä kehkeytyi tällainen kokonaisuus.  Synkkyys, pelko, kyynisyys, pessimismi ja ahdistus - hieron tätä ilmapalloa naamaanne. Jos joku ei jaksa katsoa videota, niin sen keskeinen sanoma on: " Elämä on kuitenkin hyvää. Tämä valo vaan on ihan kaikkialla."

Musiikin takana Jaakko ja 22-pistepirkko, jonka tuo alkuperäinen englanninkielinen biisi on.

  http://vimeo.com/96481481



Maria

Kauan odotettu Purim-päivitys

Niittu-kodissa sattuu ja tapahtuu. Enimmäkseen elämme ihanan tasapaksua arkea, mutta joskus täytyy irroitella. Maaliskuussa (adar-kuun 14. päivänä) vietimme Purim-juhlaa. Kas, aina löytyy juhlimisen aihetta, etenkin jos katsoo asiaa laatikon ulkopuolelta eikä rajoita juhlintaa pelkkiin oman uskonnon juhlapyhiin. Lisää tietoa Purim-juhlasta löytyy osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Purim.

Purim-julaan kuuluu mittava ateriointi yhteisen pitkän pöydän äärellä. Tällainen loihdittiin useita pöytiä yhdistämällä Kimmon huoneeseen.

Kuvassa Purim-juhlan (vähemmän) perinteisiä tarjoiluita: mm. viiniä, naan-leipää, vehnärinkeleitä ja baklavaa. 

 Etualalla hummus ja falafelit.

Juhlintaan kuuluvat keskeiseti myös naamiaisasut. Juhlia isännöivät siis Riitta Väisäsen ja Fabion lisäksi myös liito-orava, diskodino, tarantella ja Panu.




Maria

Wilson!

Wilson! (Bauer!)

Dont leave me! (Ällös jätä mua!)

Oh no! All is lost! (Oi ei! Kaik on hukas!)